Terveiset tarkkailijan paratiisista

Olen juuri Frankfurtin lentokentällä, tarkkailijan paratiisissa. Lentokentät ovat parhaita paikkoja seurata toisia ihmisiä, arvailla heidän alkuperäänsä ja elämäntarinoitaan. Tämä on nyt kolmas kenttä tällä reissulla ja neljäs onkin sitten kotoisa Helsinki-Vantaa.

Lusaka-Addis Abeba lentoa odotellessa porukka oli varsin tummahipiäistä muutamalla kovaäänisesti räkivällä kiinalaisella maustettuna. Addis Abeba-Frankfurt lennolle oli menossa jo hieman värikkäämpää porukkaa, joukossa muutama muu suomalainenkin.

Silmäni ovat aivan erikoisen harjaantuneet suomalaisten kanssasisarten ja -veljien bongailuun. Suomalaisen tunnistaa yleensä parhaiten vähän, tai välillä aika paljonkin, juntista pukeutumistyylistä. Tällä kertaa tuijottelin blondia tyttöä, jolla oli turkoosit kukka-glitter-kettinki-tennarit ja olin saman tien vakuuttunut hänen kansalaisuudestaan. Hymyilin typerille kengille, kunnes katsoin omiani. Punaruskean hiekkapölyn peittämät puna-valkoiset kenkäni näyttivät jokseenkin järkyttäviltä, eikä asiaa auttanut yhtään niiden sisältä pilkistävät turkoosit sukat. Juntti mikä juntti. Luulen, että suomalaistyttö tunnisti myös minut, mutta pysyimme molemmat varmuuden vuoksi hiljaa.

Toinen suosikkiarvailunkohteeni on ensilentäjät. Heitä oli Lusakasta lähteneellä lennolla arvatenkin aika paljon, sillä sen verran kiihkeästi ihmiset ottivat itsestään kuvia istumassa lentokoneessa, seisomassa lentokoneessa, vieruskaverin kanssa lentokoneessa ja yleiskuvaa tästä koko kaaoksesta.

Frankfurtin koneeseen menijöitä tarkkaillessani näkökenttääni osui yhtäkkiä suuri järjestäytnyt joukko ensikertalaisia. Tunnistin heidät erikoisesta pukeutumisesta. Päälle oli puettu kaikki mahdolliset lämpimännäköiset vaatteet leopardikuosisesta toppatakista raidalliseen villapipoon. Loput vaatteista oli sullottu kätevästi muovikasseihin. Ensilentäjien kasvoista paistoi pelko ja uteliaisuus.

Yhdellä matkalaisella oli lista, jossa oli kaikkien ensikertalaisten nimet ja syntymäajat. Siitä huomasin, että suurin osa oli alaikäisiä. Viisumivirkailijan hälytyskelloni alkoivat soida ja epäilin heti ihmiskauppaa, kunnes huomasin listaa kantavan miehen kädessä IOM:n kassin. Pakolaisia siis.

Lufthansan lentokenttävirkailija varmisti huomioni todenperäisyyden pahoittelemalla edessäni seisovalle naiselle, että hänen vieressään tällä lennolla istuisi somalipakolainen. Mikä valitettava kohtalo. Itse toivoin viereeni omaa pakoilaislasta, mutta sainkin seuraksi kaksi metrisen norjalaisherran, joka luki sivistyneesti romaania. Hänen edessään oli maastokuvioisella Arizona-lippiksellä varustettu amerikkalainen, joka oli hyvin keskittynyt Bruce Willisillä tähditettyyn action-leffaan. Sitä katsoessan hän laski tuolinsa niin alas, ettei norjalainen enää mahtunut penkkiinsä.

Samaan aikaan koitin itse häivyttää omaa kansallisuuttani piilottamalla kenkäni edessäistuvan aasialaismiehen penkin alle ja lukemalla vuoroin englanninkielistä, vuoroin saksankielistä lehteä. Pian penkkiinsä puserruksiin jäänyt norjalaismies kääntyi puoleeni ja sanoi: "I think I have to change my place". Johon minä "I totally understand", johon hän, "The guy must be American", johon minä, "Yes". 

Paljastuikin, etten ollut ainoa kansalaisuustarkkailija lennolla. Myöhemmin kävi vielä ilmi, että norjalainen oli käyttänyt samaa hämäystekniikkaa kuin minä. Hän ei ollutkaan norjalainen vaan kanadalainen, joka luki muita tarkkailijoita hämmentääkseen norjankielistä romaania.

Rusketus pelastaa kaiken

Aina ulkomailla asuessani minulle on ollut hyvin tärkeää se, että näytän hyvältä kotimaassa vieraillessani. Jos on kesäaika, olen aina ottanut tuntitolkulla aurinkoa piilottaakseni muutaman talven aikana kertyneen lisäkilon ja suklaan syönnistä naamaan puhjenneet finnit. Talvella solarium ja aurinkoraidat ovat ajaneet saman asian. Myös hyvää meikkiä ja uusia merkkivaatteita en ole koskaan väheksynyt.

Miksi sitten on niin tärkeä näyttää hyvältä, kun menee kotiin? Ihmisen on totta kai todistettava ystävilleen ja sukulaisilleen, että teki oikean valinnan lähtiessään ulkomaille. Että elämä on nyt jotenkin parempaa ja rikkaampaa ja kuinka se oikein säihkyy ulkoisesta olemuksestakin.

Jos näin ei ole, niin sitten on aivan erityisen tärkeää näyttää entistä paremmalta välttääkseen ikävään sävyyn kysytyt kysymykset siitä, kuinka siellä ulkomailla on oikein pärjätty. Kauhtuneet vaatteet, kalpea naama ja sotkuinen tukka eivät vakuuta, vaikka kuinka sanoisit rahatilanteen ja elämänlaadun olevan kohdallaan.

Asuessani Ruotsissa muistan kerran ostaneeni uusia merkkivaatteita ennen Suomeen menoa. Halusin näyttää yhtä tyylikkäältä kuin muotitietoiset ruotsalaisblondit. Mennessäni tapaamaan ystäviäni Helsingin keskustaan laitoin oikein korkokengät, vaikka en ollut ikinä pitänyt niitä Ruotsissa. Ystäväni eivät ilmeisesti huomanneet panostustani, sillä he totesivat yhteen ääneen, etten ollut yhtään muuttunut puolessa vuodessa. Olin pettynyt.

Nyt ollessani täällä Sambiassa aloin alitajuisesti taas valmistautumaan tulevaan Suomen matkaani ottamalla aurinkoa. Ystäväni huomasi heti rusketukseni. Paljastin auringonoton syyn ja löysin kohtalotoverin. Niin ikään Ruotsissa asunut ystäväni kertoi menneensä aina suihkurusketukseen ennen Suomen matkaa. Joskus suihkurusketukseen säästäminen johti muutaman päivän nälkäkuuriin, mutta oli sen arvoista. Suomen lomakuvissa kameraa katsoi kauniisti päivettynyt ja selvästikin menestynyt ja onnellinen nuori nainen. Sellainen, jolta yritän nyt itsekin näyttää.

Chipatan kautta Lilongween ja takaisin

Toisin kuin Sambiaan lähtiessä uhosin, olen ollut varsin laiska matkustelemaan. Niin ovat yhä näkemättä Dar es Salaam ja Zansibarin saari. Viime viikonloppuna sain kuitenkin ensimmäistä kertaa raahattua itseni Sambian rajojen ulkopuolelle, nimittäin Malawiin. Siellä oli muuan City of Stars musiikkifestari, jonne iso joukko naapureitani oli matkalla. Itsellänihän lähtöpäätös jäi taas viime tinkaan, mutta hyvin ehdin vielä matkaan. Autokyyti oli kuitenkin jo täynnä ja suora bussi mennyt, joten jouduimme naapurieni Timpan ja Pietan kanssa matkaamaan Malawiin Sambian itäprovinssissa olevan Chipatan kautta.

 Kukkaloistoa Chipatassa.

Chipataan lähtevä bussi ei ollut vielä liikahtanutkaan, kun meikäläisellä jo hiki valui otsalla. Bussin lämpömittari näytti 39 astetta ja tunnelma oli kuin saunassa. Alkuun tietty taas rukoiltiin ja sitten lähti soimaan gospel. Eikä ihan hiljaisella soinutkaan. Kahdeksan tunnin räimeen jälkeen ja kellon ollessa jo lähellä puolta yötä uskalsin viimein kysyä, josko voluumia saisi vähän laskettua ja saihan sitä. Pian musiikki lakkasi kokonaan, mikä ei kuitenkaan rauhoittanut mieltäni ollenkaan, sillä jouduin etupenkissä istuvana henkilönä vahtaamaan silmätarkkana kuskia ja varmistamaan, ettei hän torkahda hiljaisessa bussissa. Yhtään ei auttanut tieto siitä, että tiet olivat mitä kiemuraisempia ja turvavyöstä ei tietoakaan.

 Söpö majapaikkamme Chipatassa.

Onnettomuuksilta kuitenkin vältyttiin, vaikka pientä hauskaa sattui toki matkalla. Useammassa kohtaa oli poliisien check pointeja. Välillä poliiseilla tuntui olevan hankaluuksia huomata rekan kokoisen bussimme saapumista ja vasta kuskin huhuiltua joku poliiseista tuli avaamaan tiesulun. Kävipä kerran niinkin, että hieman nauttinut konstaapeli kaatui maahan avatessaan tiesulkua. Myös Chipataan saavuttuamme meitä odotti majapaikkaan menevällä tiellä yllätys. Siellä makasi mies raksavaatteissaan. Ensin ajattelin, että voi ei onkohan ukko kuollut. Mutta taksikuski hänet herätti ja siitä säikähtäneenä raksamies nousi, pudotti kypäränsä ja kaatui ojaan. Me sen sijaan jatkoimme matkaa majapaikkaan, sillä kello oli jo yli yksi yöllä ja väsy kova.

Ja niin olin nukkunut jossain rauniotalojen vieressä.

Meninkin heti nukkumaan sen kummemmin ympärilleni katsomatta, eikä siinä pimeässä olisi mitään nähnytkään ei sen puoleen. Aamu kuudelta kuitenkin heräsin pissalle ja kas kummaa, paikka näytti kauniilta, mutta omituiselta. Vessarakennuksessa oli vain seinät, ei ikkunalaseja, ovia tai kattoa. Vessan takaa pilkisti rauniotaloja. Hetken mietin, että missä hitossa sitä on tullut taas nukuttua, kunnes menin juttelemaan vartijalle, joka kertoi, että paikka oli ollut tulipalon kynsissä muutama viikko sitten ja ainut vahingoitta selvinnyt rakennus oli se, jossa olin yöpynyt.

Ihastuttava näkymä yli Chipatan.

No eipä siinä ehditty kauaa ihmettelemään, sillä matka jatkui taas pian Malawiin, jossa musiikkifestarien ohessa tapasin myös Malmön ajoilta tutun malawilaisen Theresan. Kyllä on aina kiva tavata vanhoja tuttuja uusissa paikoissa. Musiikkifestarista voitte lukea koosteen ja katsoa pari kuvaa sisarblogista.

Takaisintulomatkakin oli jännityksiä täynnä. Sain kyydin Chipataan asti ja tarkoitukseni oli ottaa sieltä bussi Lusakaan, mutta niin olivat kaikki bussit jo karanneet siltä päivältä ja jouduin odottamaan seuraavaan aamuun. Kello oli vasta puolen päivän ja melkein tuli itku silmään, kun ajattelin, että joudun olla yksin vieraassa kaupungissa lähes kokonaisen vuorokauden. Yhtään ei helpottanut, että olin ainoa valkoinen koko bussiasemalla. Krista kuitenkin pelasti päiväni ja jäi seurakseni Chipataan. Ja hyvää seuraa olikin. Otimme pyörätaksit kukkuloille ja kyllä siinä pyörän tarakalla viilettäessä festarimuistotkin kalpeni. Hieman kävi kyllä sääliksi pyörätaksin kuskia, joka oli minua noin puolta pienempi mies, joka hikosi ja puhkui kuin viimeistä päivää, mutta hyvin selvisi hengissä, niin kuin mekin.

Terveiset Kariba-järveltä

Olen palannut Lake Karibalta. Ei syöneet krokotiilit ja kuvatkin onnistui luultavimmin ihan hienosti, tänään annamme ne hääparille, joten silloin tulee lopullinen tuomio. Facebookissa on muutama kuva taas näytillä niille, keitä kiinnostaa, katsokaahan!

Kariba-järvi oli kyllä hieno nähtävyys. Ainut hieman tunnelmaa latistanut seikka oli, että kyseessä on tekojärvi, vaikkakin maailman suurin sellainen. Yhtään krokotiilejä tai virtahepoja ei näkynyt, mutta kauniita maisemia kylläkin. 

Näkymä majapaikkamme rannasta

Matka järvelle kesti viitisen tuntia ja lähtö myöhästyi noin kolmella tunnilla, mikä ei mitenkään yllättänyt. Yhdestä porukkamme autosta puhkesi rengas, mutta muuten matka meni oikein hienosti. Eka yö sujui aika hulppeassa lodgessa ja toka laivan kannella...meillä oli kyllä majoitus pienemmässä laivassa, mutta huhu kertoi, että siellä oli majoitettuna myös lutikoita, joten herra A:n kanssa katsoimme paremmaksi nukkua taivas alla, mikä osottautui varsin kylmäksi vaihtoehdoksi.

Olin ihan hermorauniona koko häiden ajan, koska pelkäsin kuollakseni, että kaikki kuvani ovat ihan kauheita ja minut siitä syystä karkoitetaan koko maasta. No onnistuin ihan hyvin. Vaikka täytyy sanoa, että hiukka kaaottista on kyllä ohjata isoa juhlatuulella olevaa häälaumaa ryhmä yms. kuvia varten. Sen kyllä opin, että jos haluaa ottaa tietynlaisia kuvia, niin sitten pitää vaan määrätä ihmisiä, eikä odottaa oikeaa hetkeä...Mulla oli vaikka mitä hienoja suunnitelmia, mutta suurin osa jäi toteuttamatta. Silti ihan hyviäkin kuvia otin ja ens kerralla taas paremmin. Keikka oli siitä hyvä, että se silsälsi oikeastaan kaksi keikkaa, sillä kuvasin sekä hääkoristelut koristeluita järkkäävälle firmalle että itse häät hääparille.

Laiva ja herra A kantamassa studiovaloja.

Tietty kun häistä on kyse niin sitä kuvittelee heti ekana hehkeän nuorenparin. Ja täällä Sambiassa kun ollaan niin paikallisen pariskunnan. Hääpari oli kuitenkin yli viisikymppinen valkoinen pariskunta. Valkoisuus oli tällä kertaa kyllä plussaa, sillä valkoihoisten kuvaaminen erityisesti ulkona auringon valossa on huomattavasti helpompaa kuin tummaihoisten, joten vältin siinä monta ongelmaa.

Päivä oli pitkä. Ensin risteilimme laivalla kohti jonkun intialaisen omistamaa saarta, jossa vihkiminen suoritettiin. Sieltä taas takaisin laivaan ja ihana illallinen ja muuta ohjelmanumeroa. Tunnelma oli aika riehakas ja välillä nuorempi väki karkasi laivan katolle polttamaan pilveä. Itse kuuluin vanhempaan väkeen ja herra A:n kanssa teimme sohvatyynyistä pesän laivan kannelle ja nukuimme siellä.

Sunnuntaina seilasimme takaisin mantereelle, mutta johan olivat tuulen laittaneet. Laiva keinui kuin hullu ja pari telkkaa putoili ja rikkoutui. Perille kuitenkin päästiin ja matka Lusakaan saattoi alkaa...ja loppua saman tien, sillä hääkoristeluja rahdanneen auton rengas oli kas kummaa taas rikki, eikä kuljettaja ollut tehnyt asian eteen mitään koko viikonloppuna, vaan hengannut meidän kanssa laivalla. No siinä sitten odottelimme, josko rengas saataisi kuntoon ja eihän sitä saatu. Kuljettajamme, joka oli jonkinlainen yleismiesmekaanikko jäi korjaamaan rengasta ja me pääsimme toisella kyydillä kotiin. Vähän jännitti, että ehtiikö pimeä tulla ennen kuin pääsemme pois kiemuraisilta vuoristorataa muistuttaviltaa teiltä, mutta hienosti ehdimme auringonlaskun alta pois ja pääsimme kotiin. Kyllä oli kiva palata Lusakaan. Nyt ei taas vähään aikaan tarvitse lähteä mihinkään.

Näkymä laivan kannelta.

Julkisen liikenteet ruusut ja risut

Mietin tämän kirjoituksen sisältöä odotellesani minibussin lähtöä. Jotain 30 minuuttia odotin, että bussi saatiin täyteen. Siinä ajassa olisinkin jo kävellyt kotiin, mutta oisi jäänyt tämä postaus syntymättä, joten en valita. Siis niille, jotka eivät tätä jo tiedä, täällä ei julkinen liikenne todellakaan kulje aikataulujen mukaan, vaan bussit lähetevät sitten, kun ne on saatu täytettyä. Olen saanut totutella täyteen ahdetuilla sinisillä minibusseilla kulkemiseen, sillä taksit ovat täällä lähes Suomen hinnoissa (no ei ihan, mutta kalliita kumminkin), joten niillä ei ihan joka päivä viitsi kulkea.

Olen aika hyvin tottunut odotteluun ja alan itsekin kuulostamaan välillä ihan sambialaiselta, kun sanon, että "Yes, I'm just coming" ja ilmestyn paikalle kahden tunnin päästä tuntematta suurempia tunnontuskia. Niin kuin tänään, kiitos bussin. Mutta mitään tarkkoja aikoja on ihan turha antaa, jos on liikenteessä julkisilla. Eikä se oma autokaan takaa mitään, ruuhkat ovat toisinaan aikamoiset, vaikka eivät kuitenkaan Lagosin ruuhkien veroiset.

Jokatapauksessa bussin odottelu palkittiin. Paikalle pamahti nimittäin uskon mies. Vanha ukko pappalippalakissaan tervehti ja kysyi kuulumiset ja yllätti minut itse keräämällään kukkakimpulla. Siis kasalla erinäisten pensaiden oksia, joiden punaiset ja pinkit kukat nuokkuivat puolikuolleena. Kiitin kohteliaasti. Tämän jälkeeen pappa kaivoi esiin raamatun, jota alkoi lukemaan kuljettajalle ja työnsi minulle kasan kuvia itsestään poseeraamassa raamatun kanssa eri paikoissa iso risti kaulassa. Ei siis yhtään paskempi reissu. Ja taustalla soi tietysti reggae, jota minibusseissa kuulee tuon tuostakin.

Julkisen liikenteen ruusuja. Kanssamatkustajalta 

saadut kukkaset päätyivät terassini lattialle.

Niin hauskoja kuin bussireissut ovatkin, niin Helsingin julkista liikennettä on kyllä aika ajoin ikävä. Työkaverini kysyi taannoin, mitä kaipaan eniten Suomesta ja sen enempiä ajattelematta vastasin, että julkista liikenettä. Työkaveri jäi sanattomaksi. Ilmeisestikin kysymykseen olisi kuulunut vastata, että perhettä ja ystäviä, mutta jotenkin siinä kohtaa oli vaan bussit ja junat mielessä. Työmatkathan tosiaan aina kävelin, sillä kävellen 40 minuuttia vienyt työmatka olisi kestänyt bussilla huomattavasti kauemmin.

Aiemmin otettua yleiskuvaa Lusakan 

bussiasemalta hiljaisena sunnuntaiaamupäivänä.

Että vaikka en olekaan mikään autoilun kannattaja, niin täällä on kyllä moneen kertaan tullut ajateltua, että auto ois kiva. Ja täällä autolla voi hyvin ajaa vaikka vähän humalassakin. Suomessa en ikinä menisi kenenkään alkoholia enemmän kuin yhden annoksen nauttineen kyytiin, mutta täällä se on ainakin viikonloppuisin enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja ihan turha ajatella, että takseilla tai busseilla kulkiessa voisi jotenkin välttyä tältä ilmiöltä. Näin juuri yksi päivä kauppakeskuksen parkkipaikalla, kun taksikuski joi vodkaa suoraan pullon suusta asiakkaita odotellessa. Itse asiassa olen kuullut paikallisten sanovan, että sambialaiset ajavat kännissä oikestaan paremmin kuin selvin päin, sillä silloin täytyy olla varovaisempi liikenteessä. Mitäpä tähän sanoisin. Onneksi tykkään kävellä.

Putouksilta

Viime viikon perjantaina karkasin töistä vähän ennakkoon ja rynnäköin bussiasemalle Livingstoneen menevään bussiin. Mukana oli pari suomalaista tyyppiä ja vähän eväitä. Bussimatkan piti kestää seitsemisen tuntia, mutta rengasongelmien tähden matka venyi lähes 11-tuntiseksi. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä seura ja bussi olivat erinomaisia. Myös Jollyboys-hostelli yllätti positiivisesti.

Livingstonen reissun yksi päätarkoitus oli tietysti mennä katsomaan Victorian putouksia, joita näkemättä Sambiasta ei oikeastaan saa edes poistua. Niinpä painuimme heti toisena päivänä putouksille ja mitäpä niistä sanoisin...katso kuva:

Eli upeat oli maisemat ja koko päivä siinä meni niitä kuvaillessa. Illalla menimme tarkastamaan Livingstonen yöelämää ja seuraava päivä menikin siitä toipuessa. Kolmas päivä oli omistettu eläimille. Ensin teimme Karrin kanssa gepardi- ja leijonakävelyt. Maksoi ihan törkeesti, mutta oli sen arvoista. Erityisesti leijonien kanssa tunsin syvää henkistä yhteyttä ja oli niitä näköjään ihan hauska kävelyttääkin...

Kissaseikkailujen jälkeen kävimme vielä perinteisemmällä safarilla, jonka eräs paikallinen tuttumme järkkäsi. Jälleen näimme taas kasapäin uusia eläimiä, kuten kirahveja.

Bussimatka kotiin meni moitteita, vaikka melkein luulimme myöhästyvämme bussista, kiitos hitaahkon ravintolapalvelun. Hyvin kuitenkin ehdimme kyytiin ja saimme pitsatkin mukaan take awaynä. Nyt olen siis toista päivää takaisin Lusakassa. Heti ensitöikseni muutin uuteen kopperooni Kabulongassa ja kertoilenpa piakkoin muutamista haasteista, joita uusi asuntoni minulle tuotti heti ensimmäisenä iltana. Reissuni on nyt siinäkin mielessä jännässä kohdassa, että harjoittelu on loppu ja olen siirtynyt freelanseroimaan. Tänään tein ensimmäisen free-haastatteluni ja siitäkin kerron tuotapikaa vähän lisää.

Kaupunkilaiskuvaajan kuulumisia

Tulin eilen takaisin supermarkettien, asfaltoitujen teiden ja muurein ympäröityjen talojen pariin. Kuusi päivää Luangwassa oli minulle juuri sopiva aika. Pienissä kylissä ja maaseudulla on oma viehätyksensä, mutta olen ehdottomasti kaupunki-ihminen, ihan sama millä mantereella ja missä maassa ollaan. Ja pidän mukavuuksista, niin kuin lämpimästä suihkusta ja kaupoista ja ravintoloista, joista voi ostaa muutakin kuin paikallista maissipöperöä, nshimaa. Ei sillä, oikeastaan pidän nshimasta ja syön käsin jo aika sujuvasti, mutta ikävöin silti leipää, jogurttia, muroja ja muita "valkoisten ihmisten ruokia".

Luangwa oli silti ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Luonto on alueella todella kaunis. Luangwa on laaksossa, jossa kohtaavat kaksi jokea, Luangwa ja Zambezi. Lisäksi alueella on ihan hervottoman kokoisia puita, jotka nähtyäni tunsin heti suurta halua tehdä puuhun majan ja muuttaa sinne...

Oikeastihan olin Luangwassa raportoimassa paikallisvaaleista, mutta loppujen lopuksi keskittymiseni meni enemmän kauniiden maisemien ja mielenkiintoisten ihmisten ja rakennusten valokuvaamiseen. Vaalitapahtumat ja politikkojen palopuheet esittäytyivät minulle ennemminkin itseään toistavana stand-up komediana, jolle jaksoin hymyillä hetkisen, mutta pian taas oli mielenkiintoni jossain muualla.

Ja viimeistään tämän retken aikana rakastuin valokuvaamiseen. Olen aina ollut suunnattoman laiska opettelemaan kameratekniikkaa, mutta luulen, että nyt minun täytyy tehdä asiaan muutos. Uskottelen itselleni, että jos vaan opettelen tietyt perusasiat, niin voin ehkä alkaa oikeaksi valokuvaajaksi. Sillä luulen, että minulla on ehkä hieman enemmän annettavaa kuvaajana, kuin esimerkiksi politiikan toimittajana...

Virallinen alustus

Niin kuin huomata saattaa, tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa jo yli 2 ja puoli vuotta. Siinä ajassa olen ehtinyt käydä kouluni ja paketoida graduni. Nyt istun vanhassa lapsuudenkodissani ja lasken minuutteja lentokentälle lähtöön. Olo on epätodellinen, niin kuin asiaan kuuluu. Huomenna tähän aikaan olen useiden tuhansien kilometrien päässä jossakin hostellin tapaisessa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.

Tulevina kuukausina pääsen leikkimään sitä, mikä olen pitkään halunnut olla: vapaa journalisti liitetelemässä maailmalla mielenkiintoisten tarinoiden perässä. Tässä blogissa voimme seurata millaista seikkailijatoimittajan arki on käytännössä ja kuinka siitä selviän. Olen perustanut tälle blogille myös sisarversion, joka on otteissaan hieman vähemmän henkilökohtainen ja enemmän kuvapainotteinen.

Koska en nyt pysty jännitykseltäni kirjoittamaan tämän enempää, niin päätän tämän postauksen kirjavinkkiin. Nigerialaiselta lempikirjailijaltani Chimamanda Ngozi Adichielta on tullut uusi upea kirja nimeltä Americanah.

Jos ei vielä muualta löydy, niin netistä voi tilata. Kannattaisi kyllä ihan kaikkien lukea. Ngozi Adichie kirjoittaa niin hienoa ja koukuttavaa tekstiä, että sivut vaan vaihtuvat itsekseen ja viimeisiä sivuja joutuu panttaamaan, jottei kirja jo loppuisi. Tämä on myös hyvä kirja niille, jotka eivät tällä kertaa itse ole lähdössä Afrikkaan, mutta haluavat tietää, millaiselta länsimaat näyttävät nigerialaisnuorten silmin ja miltä vuosien jälkeen paluumuutto Lagosiin tuntuu. Kerrassaan kiinnostavaa pohdintaa identiteeteistä, sopeutumisesta ja niin edelleen.

Okei, nyt menen tästä tärisemästä. Lisää kirjoitan Lusakasta, heti kun olen laskeutunut maan pinnalle, löytänyt hyvän paikan läppärille ja saanut nettiyhteyden toimimaan. Kuulemiin!