perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kokemuksien keräilijä

"Jos ei muuta, niin se oli ainakin hieno kokemus!"

Näin saa usein kuulla ihmisiltä, jotka yrittävät peitellä omia tai toistensa toilailuja. Salakavalasti kokemuksista, huonoistakin sellaisista, on tehty positiivinen asia. Ollakseen jotakin, ihminen tarvitsee kokemuksia. Ihan millaisia vaan. Matkustelemme, harrastamme, seurustelemme, vaihdamme työtä ja asuinpaikkaa, koska haluamme kokemuksia. Kokemuksia arvostetaan! Pitää olla kokenut!

Kun olin 18-vuotias kotona asuva urheilijatyttö, tunsin loputonta ahdistusta kokemattomuudestani. Minulla ei ollut yhtään poikaystävää, en ollut ikinä juonut alkoholia niin paljon, että olisi mennyt muisti, en ollut ikinä saanut yhtään fritsua, en ollut koskaan liftannut tai ollut interrailillä, ujostelin ulkomaalaisia ihmisiä, pelkäsin puhua vieraita kieliä. Olin kokematon, olin nössö.

Kun ympäristöni leuhki seksikumppaneillaan, kännisekoiluillaan, ulkomaalaisilla kavereillaan, matkoillaan ja kaikella jännittävällä, mikä minun elämästäni selvästikin puuttui, päätin alkaa kokemaan. Koska olin niin kokematon, minulla ei ollut kerrassaan mitään menetettävää. Mitä tahansa tein, sain heti miljoona uutta kokemusta. Ja kokeilin lähes kaikkea, mitä kokeilla voi. Seurasi vuosien kokemusten kierre.

Olen tähän astisen elämäni aikana harrastanut koripalloa, haavipalloa, luistelua, yleisurheilua, balettia, street-tanssia, salsaa, reggatonia, afro-tanssia, juoksua, joogaa, kuntosalia, jumppia, melontaa, öljyvärimaalausta, valokuvausta, postimerkkien keräilyä, kirjoittamista, teatteria, käsitöitä, sähköurkujen soittoa, leipomista, vapaaehtoistöitä...

Olen ollut töissä siivoojana, kenkämyyjänä, varastotyöntekijänä, pizzanpaistajana, pesulatyöntekijänä, koripallovalmentajana, verkkokaupan asiakaspalvelussa, puhelinhaastattelijana, tv-shopin asiakaspalvelussa, viisumivirkailijana, vapaaehtoisena festivaalityöntekijänä, toimitusharjoittelijana, toimittajana, vapaaehtoisena kansalaisjärjestön viestintäihmisenä, kuvaajana, kirja-arvostelijana ja toimitussihteerinä...

Olen asunut Suomessa, Ruotsissa, Nigeriassa ja Sambiassa; lukenut ruotsia, englantia, saksaa, ranskaa ja espanjaa; opiskellut lehtijournalismia, kansainvälisiä suhteita, ihmisoikeuksia, antropologiaa, tiedotusoppia ja hieman sosiaalityötä; deittaillut suomalaista, ruotsalaista, liberialaista, nigerialaista, pakistanilaista, tansanialaista, ranskalaista ja sambialaista miestä.

Näitä listoja voisi jatkaa loputtomiin. Ja kaikki ne todistavat, että minua voi jo liioittelematta kutsua kokeneeksi. Olen utelias luonne ja mieluummin otan selvää kuin jossittelen. Usein kokemuksia hankkiessani olen tosin jo tiennyt, ettei tästä tulee mitään, mutta niin vaan olen jatkanut, jotta ei sitten jälkikäteen harmittaisi, että elämässä olisi jäänyt jotakin kokematta.

Ehkä se on osa aikuistumista, mutta en tarvitse enää yhtään kokemusta. En enää tarvitse mitään uusia harrastuksia, titteleitä tai poikaystäviä tunteakseni olevani joku. Olisin voinut tehdä asiat helpomminkin, kypsyä rauhassa ja kasvaa omaksi itsekseni vähemmilläkin kokemuksilla. Mutta en kadu kokemuksiani. Kokemukset opettavat. Toiset vaan tarvitsevat niitä enemmän kuin toiset.

Oma kokemuskiintiöni on nyt kuitenkin täynnä. Enää en aio kokea mitään, aion vaan elää.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Julkinen anteeksipyyntöni

Sanomattakin on selvää, että koko tähänastinen "kesä" on ollut poikkeuksellisen surkea. Pohjanoteeraus nähtiin nyt viikonloppuna. Sää tänä juhannuksena oli yhtä hyvä kuin viime jouluna.

Aluksi otin Sään rettelöinnin henkilökohtaisena loukkauksena. En voinut ymmärtää, miksi minua, Suomeen viimein asettumaan pyrkivää ihmistä, kohdeltiin näin rumasti. Välillä tuntui, että Sää piti minua suorastaan pilkkanaan. Aina kun pukeuduin asianmukaisesti toppatakkiin ja kaulaliinaan, aurinko rynni heti esiin ja sai hikikarpalot karkailemaan ohimoilleni. Sitten kun heitin takkini nurkkaan, tuli jostakin jäätävä tuuli ja sade, joka sai minut jähmettymään siihen paikkaan.



Ryvettyäni aikani itselsäälissä ja raekuuroissa, aloin ajatella asiaa tarkemmin. Ehkä olinkin itse kieroiluillani saanut sään sijoiltaan. Olinhan jo vuoden ajan onnistunut pakoilemaan talvea ja nyt siitä rankaistiin.

Suomen säihin verrattuna Sambiassa oli aina kesä. Mutta erityisen kuuma kesä oli loka-marraskuussa ja sen jälkeen alkava sadekausikin oli verraten lämmin. Maaliskuussa ennen sambialaisen talven alkua oli jälleen lyhyt kuuma kausi. Vietin siis koko "talven" lähinnä bikiineissä ja vakiovarusteeni kaupungille lähdettäessä olivat mekko ja sandaalit. Virheellisesti kuvittelin tämän jatkuvan myös Suomessa, mutta ei.




Pääsiäisen aikaanhan täällä rikottiin lämpöennätyksiä, mutta kyllä vaan säät muuttuivat, kun lentokoneeni renkaat tömähtivät Helsinki-Vantaan kentälle juuri vapun alla. Jäi vappu monilta juhlimatta, kun ulos ei kerta kaikkiaan kehdannut mennä. Sama tapahtui taas juhannuksena. Ja syy oli vain ja ainoastaan minun ja oman itsekkään sääkikkailuni. (Tosin minua voi myös kiittää siitä, että tänä juhannuksena hukkuneita oli poikkeuksellisesti vain yksi).

Ajattelinkin käyttää nyt tätä kanavaa julkiseen anteeksipyyntöön. Olen pahoillani, että näin törkeästi provosoin säätä pakenemalla kaukomaille ja aiheutin tällaisen kurjuuden tänne kesää pitkään odottaneeseen Pohjolaan. Anteeksi. Olen tästä syvästi pahoillani ja olenkin aloittanut neuvottelut Sään kanssa, jotta saisimme edes heinä-elokuuksi jokusen hellepäivän. Sää ei ole helppo leppyyteltävä, mutta en aio luovuttaa. Pyydän teiltä kuitenkin kärsivällisyyttä kesän odotukseen.



Kuten olette huomanneet, laitoin tähän oheen muutaman iloluonteisen Juhannus-kuvan, joista välittyy hyvin keskikesän juhlan ilo ja kauneus. Äitini onneksi lohdutti, että monissa lapsuuteni juhannus-kuvissa hallitseva elementti oli Rukkan sadetakit, että ei se ennenkään aina täydellistä ollut...

Kyseiset kuvat ovat siinäkin mielessä legendaarisia, että olen kuvannut ne ensi kertaa RAW:na. (No nyt ei-kamera-friikit putos kärryiltä, sorry). Editointi olikin aika jännää, vaikka mitään en siitä vielä ymmärtänytkään. Aion kuitenkin laittaa pian lisää juhannus-, mökki- ja muita kuvia sisarblogiini, joka on tässä vuoden aikana vaihtanut nimeään ja teemaansa varmaan jo viisi kertaa, mutta tällä hetkellä kantaa tällaista nimeä: Picture Diary by Laura. Koitan panna sinne oikein kauniita kuvia ja toivon, jospa se sääkin siitä ilostuisi.




Ps. Voitin perinteiseen tapaani Vasikkasaaren Juhannusjuhlien naisten tikanheiton tuloksella 34. Tällä kertaa palkinnoksi tuli Ivana Helsingin ihana laukku. Tikanheittotaito kulkee meillä suvussa, sillä äitini oli kisassa toinen ja isi miesten sarjassa kolmas. He saivat keittokirjan ja viinaa.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kulttuurishokki x 5

Koska olen ollut täällä Suomen maalla jo lähes kaksi kuukautta ja kehitellyt itselleni hieman arkirutiinejakin, niin nyt on aika ruotia kokemiani kulttuurishokkeja. Ne ovat onneksi olleet luonteeltaan enimmäkseen positiivisia. Tässä viisi perustavanlaatuisinta:

1. Julkinen liikenne

Junissa, busseissa, metroissa ja ratikoissa matkustamisen riemua ei voita mikään! Tunnen itseni kuin action-leffan tähdeksi kun juoksen yhdestä kulkuvälineestä toiseen, sujahdan sulkeutuvista junan ovista viimeisellä sekunnilla, vaihdan suunnitelmaa lennosta ja hyppäänkin myöhässä olevan bussin sijasta ratikkaan. Tuntuu, että Helsinki on hyppysissäni ja olen vapaa kuin varpunen!

2. Vesi kaikissa muodoissa

Se, että vettä, niin kylmää kuin kuumaakin, tulee hanasta joka päivä hyvällä paineella, on asia, jota en kyllä enää kuukauden päästä muista arvostaa. Mutta vielä muistan. Ja mikä parasta tämä vesi maistuu jumalaiselta ja sitä voi juoda ilman minkäänlaista tislaamista tai keittämistä saamattaa hirveätä ripulia. Plussaa vielä siitä, että vettä ei ainoastaan tule hanasta, vaan sitä on ripoteltu myös ympäristöön aina niin rauhoittavien meren, jokien ja järvien muodossa. Tykkään.

3. Käveleminen

Enää ei tarvitse selitellä nolona, että haluaa kävellä parinsadan metrin matkan töistä asemalle, vaan sen kun pokkana lähtee tepastelemaan. Kaverit eivät pyörittele päätään ja koita tilailla sulle taksia vaan lähtevät kävelylle mukaan. Ja kävelemisellä ei täällä tarkoiteta puikkelehtimista autojen seassa ja pitkiä loikkia avoviemärien yli. Ei, meillä on täällä jalkakäytäviä ja kävelykatuja ja kaiken kukkuraksi vielä puistojakin, niin, että kävelijän mieli hehkuu ilosta.

4. Aikataulut ja niiden noudattaminen

Kun ystäväni soitti 20 minuuttia ennen sovittua tapaamistamme, että hän on 5 minuuttia myöhässä, olin niin vakavassa hämmennyksen tilassa, etten osannut sanoa muuta, kun että "ok". Täällä ihmiset pitävät aikatauluista kiinni ja ilmoittavat, jos juna on myöhässä tai auto liikenneruuhkassa. Töissäkin heti ekaksi mulle hankittiin tunnukset yhteiseen nettikalenteriin ja käteen lyötiin lista aineistopäivistä. Himmeästi muistan, että aikataulut ovat joskus olleet ahdistaviakin, mutta juuri nyt en voisi niitä enempää rakastaa!

5. Kauppojen tuotevalikoimat

Tämä on se ristiriitaisin. Olen monet kerrat seissyt häkeltyneenä jogurttihyllyn edessä ymmärtämättä kuka on keksinyt nämä kaikki kausimaut ja muut erikoistuotteet. Sama karkkihyllyllä. IPhoneen on tallentunut jo toista kymmentä kuvaa kirjavista tuoterivistöistä. Jo pelkästään Angry Birds -tuotteita tuntuu olevan ihan kaikissa muodoissa käsisaippuasta suklaavanukkaaseen. No eipähän käy aika pitkäksi tulevinaankaan kuukausina, kun ryhtyy kahlaamaan läpi kaikkia tuoteuutuuksia, joita näyttää tulevan joka päivä sen seitsemäntoista lisää.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Täydellinen blogielämä

No niin, en ole kirjoittanut hetkeen, koska tissikirjoitukseni jälkeen minulle iski pieni rimakauhu. Että pystynkö kirjoittamaan tekstiä, joka olisi yhtä suosittu. Vaikka selväähän se on, että jos jo otsikossa mainitaan rinnat ja toistetaan ne vielä heti tekstin ensimmäisessä lauseessa, niin kyllähän se lukijoita kerää. Sen ovat jo iltalehdet meille opettaneet. Tissiotsikot ovat aina niitä klikatuimpia. Seuraavaksi suosituin aihe lienee perse, mutta tällä kertaa en voi ratsastaa näillä ihmismieltä kiihottavilla ruumiinosilla, vaan kirjoitan jostain muusta. Nimittäin lifestyle-blogeista.

Palattuani tänne parempien nettiyhteyksien ja älypuhelimien vyöhykkeelle, olen aktivoitunut sosiaalisessa mediassa aivan uudella vimmalla. Olen esimerkiksi liittynyt instagrammiin, jota vuosikaudet vastustelin. Instagrammin kautta taas olen löytänyt paljon lifestylebloggareita, joiden instatilit ovat täynnä toinen toistaan hienompia kuvia salaattikulhoista, jumppa-asuista ja kukkakedoista. Bloggarit itsekin ovat kauniita kuin kukkaset ja kuvissa vilahtelevat ystävät, lemmikit ja muut asusteet on aina sävy sävyyn valittuja.

Ensin tunsin pientä kateutta ja suurta ihailua näitä täydellisiä ihmisiä ja heidän uskomattomia kuviaan tirkistellessäni. Jos pitäisin lifestyle-blogia omasta elämästäni, niin se ei vain näyttäisi samalta. Tai ehkä päivän tai pari voisin miettiä joka aamu asuvalintojani, valmistaa alusta loppuun kaikki ateriani luomuraaka-aineista ja tehdä jumppaliikkeitä hikoilematta. Mutta viimeistään neljännen päivän kohdalla olisin jo niin poikki, että vetelehtisin vaan verkkareissa, söisin palanutta munakasta ja hakisin Makuunista ison pussin irtokarkkeja. Ja sulkisin blogini ja instagram-tilini lopullisesti.

Aivan varmasti lifestyle-bloggareillakin on niitä päiviä, jolloin heidän arkensa on muutakin kuin harkitusti valittuja asukokonaisuuksia. Tai niin toivon. Mutta epäilen. Niin tiivistä tuntuu olevan monen bloggarin julkaisutahti, että en tiedä ehtivätkö he ajatella mitään muuta kuin seuraavaa täydellistä kuvaa. Edes lomilla ei saa olla rauhassa. Bikinit ja muu rantalaukun sisältö on hienosti aseteltu hiekalle, koko lomamatkan kaikki ruoka-annokset kuvattu, ostokset hotellin sängyllä nätissä rivissä ja muutama mallikuva omasta huippuunviritetystä lomakropasta siihen päälle.

Mitä enemmän olen blogeja lukenut, ihailuni on vaihtunut huoleen. Olen huolissani lifestyle-bloggareiden jaksamisesta. He ovat kauniita, nuoria ja lahjakkaita. Ei heidän tarvitsisi todistella sitä jokaisella aterialla ja asuvalinnalla. Ei sillä, kauniiden kuvien katselu on inspiroivaa. Parhaimmat lifestyle-blogit ovatkin kuin aikuisten satuja; fantasiamaailma, jonne on kiva sukeltaa, mutta jossa en kyllä itse pystyisi asumaan aamusta iltaan. Joskus haluaisinkin nähdä nämä blogimaailman fantasiaolennot tukka sekaisin räjähtäneinä. Ihan vaan tietääkseni, että he ovat oikeasti olemassa. Ja että heillä on kaikki ok.