Epäreilut rinnat

Minulla on pienet rinnat. Huomasin sen jo teininä, vaikka silloin vielä kaikki yrittivät lohduttaa: ”Kyllä ne vielä kasvavat”. Mutta eivätpä kasvaneet. Itkin ja häpesin. Olin ihan varma, ettei kukaan mies ikinä katsoisi minuun päin ja olisin loppuelämäni yksin pienten tissieni kanssa. Epätoivoisimpina hetkinä toivoin, että olisin mieluummin kuollut kuin pienirintainen. Mielestäni vanhemmiltani oli miltei edesvastuutonta edes hankkia lapsi, jos tiedossa oli, että siitä voisi tulla pienirintainen.

Nyt olen päässyt asian yli. Paraneminen alkoi joissain kuntosalitreeneissä noin kymmenen vuotta sitten. Aloin siinä penkkipunnerrusta tehdessä miettiä, että mitä hittoa niillä isommilla tisseillä oikein tekisin? Näyttelisin niitä kaikille? No, en kai. Ja mihin ne oikein laittaisin? Mitä jos ne treenatessakin pomppisivat minne sattuu? Ehkei elämä pienten tissien kanssa ollutkaan aivan tuhoon tuomittua.

Suomessa kauneusihanne tuntuu olevan hoikka ja siro tyttö, jolla on mielellään isohkot rinnat. Nykyisin saa olla lihasta ja peppua, mutta katsokaa vaan fitness-kisojen voittajia ja huomaatte, että myös heillä on rasvaprosentin niukkuudesta huolimatta isot tissit, harvemmin tosin omat.

Pienirintaisuus tuntui aikoinaan erityisen epäreilulta, koska olen muuten iso. Jos olisinkin hoikka fitnesstyttö tai hentoinen keiju, niin pienirintaisuus olisi jotenkin perusteltua. Mutta olen pitkä ja minulla on perse ja lantio ja lihaksia. Ainoastaan ne tissit, ne minulta puuttuu.

Joskus ulkonäköahdistukseni kourissa ostelin huimia push-up bikineitä ja leikittelin ajatuksella silikonirinnoista. Jos olisin syntynyt Brasiliassa tai muussa lattarimaassa, jossa suku kustantaa 18-vuotis synttärilahjaksi kauneusleikkauksen, niin minulla olisi nyt varmasti vähintäänkin D-kuppi ja pari rasvaimua takana.

Onneksi kuitenkin keskityin muihin asioihin ja huomasin, että kauneusihanteita voi olla erilaisia. Oma ulkonäkökompleksini katosi lopullisesti Afrikassa. Nigeriassa naiset olivat kuka minkäkin kokoisia, mutta niin vaan sheikkasivat tanssilattialla kuin mallikaunottaret konsanaan. Ylpeästi pää pystyssä, ilman häivähdystäkään häpeästä. Yhtäkkiä pitkä vaalea tyttö, jolla oli takapuolta ja joka osasi tanssia, olikin sitä kuuminta kamaa. Itsetuntoni räjähti käsiin.

Nyt kun olen palannut Sambiasta, jossa olin todellinen kaunotar, Suomeen, jossa olen ihan kiva, mutta vähän väärän kokoinen, oma minäkuvani on taas murroksessa. Peilaan takapuoltani näyteikkunoista. Luen lehdistä laihdutusjuttuja. Vertaan itseäni muihin. Ja olen melko tyytyväinen. Ja ihan helvetin onnellinen, etten ikinä mennyt ottamaan niitä silikoneja. Itsetunnosta on paljon enemmän hyötyä kuin isoista tisseistä.

Nuuskamuikkunen on palannut

Tässä viimeisen kuukauden aikana on taas vaihtunut kaupunki, maa ja manner. Pää sentään on vielä sama.

Äitienpäivänä sukulaistäti kysyi, olenko nyt asettunut pysyvästi tänne Helsinkiin? No enpä osannut vastata. Varmuudella voin vain sanoa, että olen täällä nyt toistaiseksi. Koitin selittää tädille, että tässä epävarmuuden varjostamassa pätkätöiden maailmassa harva pystyy suunnittelemaan elämäänsä alusta loppuun. Töitä tehdään niin kauan, kun niitä riittää ja siellä, missä niitä on tarjolla. Loput tulee sitten perässä.

Selitys kuulosti hyvin uskottavalta niin kauan, kunnes erehdyin katsomaan ympärilleni. Kaikki muut paikalla olleet sukulaiseni ovat hienosti osanneet asettua aloilleen ja pysyneet paikallaan viimeiset vuosikymmenet. Minä se vaan olen, joka vaellan levottomana päämäärästä toiseen.

Kuten tuore Tove100-testin tulos todisti, olen Nuuskamuikkunen. Kulkeminen on siis veressä. Arvostan vapautta ja hyljeksyn tavaraa. Kaikki totta. Vuosien varrella olen huomannut, että voin sopeutua lähes minne vaan. Loppujen lopuksi arki on aika samanlaista kaikkialla. Aina voi viihtyä, kun löytää hyviä tyyppejä ja mielekästä tekemistä. Ja hyviä tyyppejä on ihan kaikkialla, ihan yhtä lailla kuin idioottejakin.

Ystäväni ovat epäillen kysyneet, josko oikeasti viihdyn Suomessa? Viihdyn kyllä. Joka paikassa on ne hyvät ja huonot puolensa. Paitsi, että täällä on kasapäin rakkaita ihmisiä ja mittava määrä tärkeitä muistoja. Jos voin sopeutua jonnekin, mistä en tunne ketään, niin miksen omaan kotikaupunkiini?

En tiedä, aionko olla Nuuskamuikkunen ikuisesti. En haaveile rivitalonpätkästä, enkä Volvosta, mutta joskus haluaisin oman pesän. Nyt kun olen melkein kaksi vuotta taas asunut toisten ihmisten kalusteiden keskellä, olen alkanut kaivata omaa kotia. Arvatenkin siellä olisi vain vähän tavaraa: sänky, kirjoituspöytä ja maailmankartta.