Rakkaudesta palloon

Viime syksynä tein paluun menneisyyteeni, eli aloitin uudelleen koripallon pelaamisen naisten ykkösdivisioonassa. Viimeksi olin pelannut kyseistä sarjaa kaudella 2006-2007 ja luulin aktiiviurani olevan jo auttamatta ohi, mutta toisin kävi.

Vaikka ykkösdivarista on ollut taukoa, vuottakaan en ole ollut täysin pelaamatta. Meneillään onkin koripallohistoriani 20-vuotisjuhlavuosi, sillä aloitin lajin harrastamisen 9-vuotiaana vuonna 1996. Viime vuosiin mahtuu ykkösdivarikorista Ruotsissa, yliopistokoripalloa Tampereella ja Malmössä sekä naisten pääsarjaa Sambiassa. Harjoittelu on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin säännöllistä ja kunnosta nyt ei kannata edes puhuakaan.

 Peli-iloa kasvattiseurani KaPo:n paidassa Wienin turnauksessa Itävallassa joskus 2000-luvun alkupuolella. 

Kuvan lienee ottanut pitkäaikaisin kannattajani ja urani suurin rahallinen sponsori, eli äitini.

Loikka takaisin ykkösdivariin onkin siis tuonut arkeeni ison muutoksen ja olen joutunut toistuvasti perustelemaan etenkin itselleni, miksi olen päättänyt käyttää viikossa toistakymmentä tuntia koripalloharjoituksiin, peleihin ja niihin reissaamiseen. Maailmanparantaja minussa on nostanut usein päätään ja kysynyt, eikö minun olisi parempi käyttää nuo tunnit johonkin hyödylliseen; itseni ammatilliseen kehittämiseen, muiden auttamiseen tai muuhun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen?

Pohtiessani asiaa olen tajunnut, että koripallon pelaaminen on kenties hyödyllisintä, mitä voin juuri nyt tehdä. Vaikka en pelaamalla ehkä pelastakaan koko maailmaa, saatan ottaa pieniä askelia ainakin oman elämäni parantamiseksi. Tällaisena vastakkainasettelun aikana tuntuu meinaan todella lohdulliselta, että minulla on harrastus, joka kokoaa yhteen varsin eritaustaisia ihmisiä, jotka voivat erilaisuudestaan huolimatta toimia yhdessä – ja usein vielä varsin hyvässä hengessä! Se, jos mikä lieventää maailmantuskaani.

Mielestäni urheilun parhaita puolia onkin juuri se, että se yhdistää ihmisiä taustoista riippumatta. Sen olen huomannut erityisesti ulkomailla asuessani: koripallo on ollut kerta toisensa jälkeen tie uuteen kulttuuriin ja väylä tuntemattomien ihmisten luo. Usein se on myös jo itsessään vienyt maailmalle: turnauksiin ja leireille Pietarista aina New Orleansiin.

Sambiassa pääsin heti piireihin korisharrastuksen kautta. Kehittyvässä maassa puitteet oli pelaamiselle vähän eri; treenit oli ulkona valaisemattomalla asfalttikentällä, mutta pelit sentään pelattiin sisällä. Kuva: Karri-Pekka Kauppinen

Ei pidä myöskään ohittaa sitä seikkaa, että koripallo tuo suurta helpotusta orastavaan ikäkriisiini. Välillä kentällä turhauttaa se, miten olen voinut vuosien saatossa unohtaa niin paljon asioita, jotka toisilta rutinoituneemmilta pelaajilta tulevat selkäytimestä. Toisaalta on ihmeellistä, miten paljon on vielä tallella sellaista taitoa, jonka olen hankkinut toistakymmentä vuotta sitten tehdyllä määrätietoisella treenillä. Mutta kaikkeista parasta on se, että edelleenkin hyvällä harjoittelulla on merkitystä: mitä paremmin treenaan, sitä enemmän saan itseluottamusta ja uskoa siihen, että voin vielä kolmenkympin jo kovasti kolkutellessa oppia uutta ja kehittyä pelaajana. Elämä ei ehkä sittenkään ole vielä ohi.

Pelaaminen antaa myös valtavasti energiaa. Olen viime vuosina muistellut kaiholla lukioaikojani, jolloin opiskelun ohella vedin kolmet aamutreenit ja neljät iltaharkat, pelasin sekä A-tyttöjen SM-sarjaa että naisten ykkösdivisioonaa, valmensin nuorempia tyttöjä kahdesti viikossa, olin toimitsijana muiden peleissä ja myin viikonloppuisin koriskenkiä MPH:lla. Oliko silloin vuorokaudessani enemmän tunteja?

Tietääkseni ei. Nyt kun olen tehnyt paluun aktiivipelaajan arkeen, huomaan saman ilmiön toistuvan:  päiviini on tullut treenien takia taas huimasti lisää tunteja, kun sitovat aikataulut pakottavat suunnittelemaan tekemisiä etukäteen. Oma kohentunut kunto antaa myös lisää energiaa arjessa jaksamiseen ja esimerkiksi imurointi ei enää tunnu uskomattomalta urakalta, vaan hyvältä peliinkeskittymisrutiinilta. Yllättäen aikaa on jäänyt myös maailman parantamiselle ja itsensä kehittämiselle. Ja ne vapaahetket, ne tuntuvat nykyään entistä ansaituimmilta.

Nyt pelipaidassani lukee HNMKY. Vaikka seura on itselleni uusi, nostalgiapisteitä tuo se, että pelaamme ja treenaamme Malmilla, missä omakin koripalloharrastukseni sai aikoinaan alkunsa. Kuva: Marko Kirjavainen.

Selvää siis on, että vuosien varrella koripallon pelaamisesta on tullut elämäntapa ja iso osa identiteettiäni. Pelaan, siis olen olemassa, voisi sanoa.

Suhteeni koripalloon on oikeastaan vähän samanlainen kuin suhteeni maapalloon ja sitä ympäröivään kaikkeuteen. Välillä sen ajatteleminenkin aiheuttaa tuskaa ja tekisi mieli vaan luovuttaa. Useimmiten, kun sen pauloihin heittäytyy kunnolla, ei malttaisi päästää irti ollenkaan, niin paljon se antaa onnistumisen kokemuksia ja jatkuvia oppimisen mahdollisuuksia.

Kiitos tästä ihanasta, yhä elämääni rikastavasta harrastuksesta kuuluu tietysti mitä suuremmissa määrin kaikille vuosien varrella kohtaamilleni koripalloihmisille; pelaajille, valmentajille ja kaikenlaisille kannustajille. Yksinhän tätä lajia olisi aika vaikea pelata.

***

PS. Joukkueemme edesottamuksista voi lukea mainion managerimme kirjoittamasta joukkueemme blogista

Urheilupäivä

Mulla on ollut urheilupäivä tänään. Se on ilmennyt silleen, että oon tiskannut urheiluvaatteissa, istunut tietokoneen ääressä urheiluvaatteissa, googlannut kuntosalien hintoja urheiluvaatteissa, maannut sängyssä, lukenut kirjaa, vienyt roskat ja nyt aloin just laittaa ruokaa urheiluvaatteissa. Ei siis mikään ihme, että tunnen itseni tänään ihan mielettömän urheilulliseksi!

Itselläni on hieman kaksijakoinen suhde urheiluun. Tavallaan inhoan sitä, tavallaan rakastan. Lapsena kieltäydyin kaikesta liikunnasta, koska siinä "tuli hiki ja alkoi hengästyttää". Sittemmin minut raahattiin luistelukouluun (ei tullut jääkaukalossa hiki!) ja jopa yleisurheilukentille (olin keskinkertainen kuulantyöntäjä), mutta kumpikaan näistä lajeista ei vienyt mukanaan. Luistelusta kyllä tykkäsin, mutta kun touhu 7-vuotiaana meni niin vakavaksi, että minut pudotettiin "ison kokoni" vuoksi kilpailuryhmästä, niin lopetin koko touhun siihen.

Vasta kun löysin koriskentille asenteeni urheiluun muuttui pysyvästi. Pallon perässä juokseminen oli niin kivaa, että muu unohtui. Kerrankin isosta koosta ja pituudesta oli myös hyötyä! Omistin koko nuoruuteni treenaamiselle. Ja ei se mennyt hukkaan. Olin monet vuodet joukkueeni luottopelaajia, pyörin nuorten maajoukkueringeissä ja voitin yhteensä 20 mitalia (just laskin!), joista kirkkaimpana yhä mielessä B-tyttöjen SM-kulta. Sain tsempparipalkintoja, olin pelireissuilla niin Pietarissa kuin New Orleansissa, pääsin urheilulukioon. Urheilu oli kivaa!

Vaikka pärjäsin koriskentällä melko hyvin, olin ihan kammottavan huono kaikissa fysiikkatesteissä ja niitähän meillä riitti! Ihan sama oliko kyseessä 60 metrin spurtti vai tasajalkahyppy, niin tiesi kyllä jo etukäteen, kenen tulos jäi häntäpäähän. Vaikka olin oppinut lajini salat, en edelleenkään ollut urheilullisesti lahjakas. Jopa voimatesteissä osa pienemmistä tytöistä meni ohi. Masensi ja turhautti. Tajusin, ettei minusta ehkä kaikesta treenaamisesta huolimatta tulisi Suomen parasta naiskoripalloilijaa. Elämä sai muuta sisältöä. Lopetin.

Vaikka aktiiviajat ovat jo kaukana takana, urheilu on jollain tasolla pysynyt elämässä edelleenkin. Nykyään treenaamiseni menee kausiluontoisesti. Välillä innostun liikkumaan päivittäin, joskus taas riittää, että puen vaan urheiluvaatteet päälle. Se, mitä korista pelatessani opin, oli kuitenkin, että urheilu voi olla myös kivaa. Edelleenkin pallopelit ja tanssi on semmoisia harrastuksia, etten niitä harrastaessa edes ajattele urheilevani. Kivoista lajeista saan vain lisäenergiaa ja mielettömän hyvän fiiliksen. Ja sitähän liikunta parhaillaan on; ei mitään fysiikkatestejä, sekuntikelloja tai mittanauhoja, vaan puhdasta elämäniloa. Eikä silloin edes huomaa, vaikka tulisi hiki ja vähän hengästyttäisi!

Koristelua

Jokasunnuntaiset koriskuulumiset Lusakasta. Tänään oli ensimmäinen liigapeli Hot Spursia vastaan. Vastustaja osoittautui aika heppoiseksi ja voitto irtosi yli 30 pisteen marginaalilla. Itse en oikein vieläkään tuntunut osuvan koriin, mutta muutaman pisteen sentään sain tehtyä tällä kertaa. Karri oli ikuistamassa peliä ja tässäpä siis muutama kuva todistusaineistoksi siitä, että olin kentällä. Virallista pelipaitaa mulla ei ainakaan vielä ollut. Aluksi unohdimme teipata numeron paitani selkään ja niinpä sainkin teknisen virheen siitä hyvästä, että pelasin ilman numeroa. Pian sain kuitenkin vanhan pelinumeroni 9:n selkään ja pelit jatkui.

 Lämppäämässä. Suzie ja Thanzo vasemmalla.

 Rakkain ja pitkäaikaisin pelinumeroni ysi teipattuna selkään.

Tänkin taisin heittää ohi. Pelinumerokin 

näköjään vaihtunut ysistä ykköseksi.

Koriksen pelaamisen lisäksi olen tällä viikolla leikkinyt valokuvaajaa ja kuvaillut erinäisiä tapahtumia ja ihmisiä. Yhdellä kaverillani on täällä mainostoimisto/valokuvausstudio ja olen tehnyt hieman töitä hänelle. Olenkin ihan fiiliksissä kuvaamisesta ja opin koko ajan lisää. Kuvamateriaalia näistä kuvaussessioista on nähtävissä enkunkilisessä sisarblogissa.

Turnaustunnelmia

Viime viikonloppuna korisjengilläni oli turnaus, jonka melkein missasin, kiitos perjantaina yllättäneen vatsataudin. Sunnuntaina raahauduin kuitenkin katsomaan semifinaaleita ja yllätys oli enemmän kuin iloinen. Koska harjoituspuitteet ja joukkueen treenimotivaatio ovat olleet mitä ovat olleet, en todellakaan odottanut kyseiseltä turnaukselta yhtään mitään. Siksi innostuinkin suunnattomasti, kun näin urheiluhallin ympärillä parveilevia erivärisiin peliasuihin sonnustautuneita ihmisiä ja kuulin sisällä salissa soivan afropopin. Sisälle päästyäni tunnelma oli aivan mieletön. Katsomo oli täynnä ihmisiä ja ääntä, ja lämppämusakin just mun makuun. 

Ja arvaa tekikö mieli pelata? Olo oli vähän samanlainen kuin noin 10-vuotiaana, kun tulin kipeäksi just ennen EBT-turnausta ja jouduin istumaan katsomon puolella, vaikka mieli halasi kentälle. Tällä kertaa kyyneleet ei sentään tulleet silmiin, mutta muuten kyllä otti päähän ihan kauheesti. Jotenkin tunnelma oli niin loistava, että tunsin oikeastaan olevani jo ihan terve ellen jopa elämäni pelikunnossa. Harmi vaan, etten ollut ottanut pelikamoja mukaan.

Pienenä lohdutuksena mukanani oli sentään kamera ja pääsin oman joukkueeni peliä odotellessa toteuttamaan toista intohimoani, eli ottamaan valokuvia. En olekaan aiemmin ottanut kuvia korismatseista, joten valaistus ja liikkuvat hahmot tuottivat hieman haasteita, mutta muutama hyvä otos tuli otettua. Tässä niistä pari.

Tässä valmentajamme Martinin (vasemmalla vaihtopenkillä) 

tiimi Heroes pelaamassa Magicia vastaan. 

 Buffaloes vastaan Legends.

Kun miesten pelit oli pelattu, oli oman joukkueeni, eli Shellsin, vuoro astua kentälle. Alla kuvamateriaalia pelistä, jonka valkoisissa pelannut tiimini voitti ja näin ollen pääsi finaaleihin.

 Välierissä Shells vastaan Breeze. Taustalla näkyy osa katsomosta. 

 Joukkuetoverini Asha korintekopuuhissa.

Itsehän olen niitä pelaajia, jotka vaan innostuvat enemmän, mitä isommat panokset on pelissä ja mitä kiivaampi tunnelma katsomossa. Näin ollen tuntuikin kerrassaan väärältä missata finaali, kun kerran nyt olin ihan voimissanikin jo. Niinpä vähän vihjasin valmentajalle, että josko kävisin nopeasti kotona hakemassa pelikamppeet ihan varuiksi vaan ja hän sanoi, että senkun haet ja niin lähdin kaverin kyydillä äkkiä hakemaan koriskenkinä toimivat juoksulenkkarini ja muuta sporttista päällepantavaa.

Finaalista ei sitten olekaan kuvia, sillä keskityin peliin. Mitään ihmeitä en pelissä tehnyt ja takkiin tuli, mutta olipa kiva avata oma peliura täällä Sambiassa. Jatkoa on tulossa, sillä naisten liiga alkaa tänä viikonloppuna ja valmentajamme halusi väkisin rekisteröidä myös minut joukkueeseen, vaikka koitin vihjata, etten välttämättä ole hoodeilla kovin kauaa ja ehkäpä joukkueen maksaman rekisteröintimaksun olisi voinut käyttää johonkin muuhun, mutta ei. Nyt olenkin ihan tyytyväinen, sillä tyttöjen mukaan myös liigapeleissä on lähes yhtä hyvä tunnelma. Joten, jos tämä pitää paikkansa, voipi olla, että näitä korispäivityksiä ja -kuvia tulee vielä lisää.

Pientä päivitystä

Pari ekaa viikkoa on nyt hujahtanut Lusakassa. Jotenkin pää on niin täynnä ajatuksia, että niitä on ollut vaikea kirjoittaa ulos. Intensiivikurssi oli ja meni ja huomenna alkaa harjoittelu, minkä vuoksi pitäisi ollakin jo nukkumassa, mutta sen sijaan aloin nyt näihin päivityspuuhiin.

Olen tutustunut täällä jo jonkin verran uusiin ihmisiin ja kaupunki itsessään on myös tullut tutummaksi. Nyt osaan jo neuvoa taksikuskeja kotiportille jopa pimeällä. Taksit ovat kuitenkin kalliimpia kuin olin olettanut, joten myös minibusseilla on tullut mentyä, vaikkakin eniten olen hurahtanut kävelyyn. Työmatkankin ajattelin taittaa kävellen.

Kävelyn ohella olen myös pelannut aika paljon korista. Olen nyt muutaman kerran treenannut paikallisen naisten korisjengin kanssa. Koris on siitä mainio harrastus, että sitä pelataan lähes joka kolkassa ja aina löytyy joku porukka, johon änkeytyä mukaan. Samalla tulee kuntoiltua ja saatua paikallisia tuttuja. Ne ovatkin siis kaksi päällimmäistä motiivia tämänhetkiselle palloilulleni.

Koriksen kautta myös paikallinen kulttuuri on tullut tutuksi monella tapaa. Joukkue, jonka kanssa pelaan on ihan tavoitteellisesti treenaava ryhmä, joka pelaa paikallista liigaa ja jonka pelaajista osa on maajoukkueessa. Joukkueen treenit pidetään kuitenkin ulkona asfalttikentällä, jossa ei ole valaistusta. Se tarkoittaa käytännössä sitä että treenien lopussa on jo sen verran pimeä, että on ihan mahdotonta nähdä, missä on koriteline tai pallo tai vastustaja tai mikään muukaan. Harjoitukset myös loppuvat mielenkiintoisella tavalla, meinaan yhdessä rukoillen.

Sanomattakin on selvää, että aikakäsitys on täällä toinen. Lauantaina meillä oli matsi kahdelta ja paikalla piti olla yhdeltä. Itse kävelin hullua kyytiä, että ehtisin paikalle ajoissa, mitä lie oikeen ajattelin. Yhden aikaan meitä oli paikalla minä, joukkueemme amerikkalainen pelaaja ja zimbabwelainen valmentaja. Joukkueemme sambialaiset pelaajat tulivat puoli kolmelta. Vastustajajoukkue ei tullut paikalle ollenkaan. Se ei kuitenkaan masentanut ketään, vaan pelasimme toisiamme vastaan ja saimme ihan mukavan hien pintaan ja minä kaikesta kävelystä ja pelaamisesta hirveät rakot varpaisiin.