Tieni wannabe-kirjailiaksi

Jo kouluikäisenä kirjoitin ystäväkirjojen haaveammattikohtaan kirjailia. Ilman j:tä tietenkin. Kirjoittamaan opin 6-vuotiaana ja päiväkirjan pidon aloitin heti 7-vuotiaana. Yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistä oli lyhyen ytimekäs: Liimani kuivui.

Tein omia kuvakertomuksiani, joissa seikkaili nukkeni ja minä. Minä ja viisitoistalapsinen perheeni oli niiden nimi. Halusin maailman nuorimmaksi kirjailiaksi. Kirjoittamisen lisäksi tietysti luin kohtuullisen paljon, niin kuin kunnon kirjailiat konsanaan. Kävin lainaamassa kirjani Pukinmäen kirjastosta. Kerran siellä kirjojen takakansia selaillessa törmäsin kirjaan, jonka kirjoittaja oli 10-vuotias. Olin jo 12 eikä minusta tulisi ikinä maailman nuorinta kirjailiaa. Peli oli menetetty.

Kirjoittaminen jäi joiksikin vuosiksi tauolle, mutta aloitin aktiivisen päiväkirjanpidon uudestaan 14-vuotiaana. Yläasteella äidinkielen opettajamme oli pitkä laiha nainen, joka toisinaan piti töissä Marimekon yöpaitaa, luulen, että ihan huomaamattaan. Hän vastusti sanaa ruveta, joten jo silloin opin ryhtymään rupeamisen sijaan. Opettaja luki minun ja parhaan ystäväni aineita usein ääneen. Muistaakseni yksi eniten suitsutusta saanut aineeni oli kuvaus lierihattuisesta naisesta.

Lukiossa aineitani luettiin yhä. Vielä viime vuonna yksi vanha ystäväni jaksoi muistella itkeneensä ja nauraneensa yhtä aikaa, kun minun ainetta luettiin. Kumpikaan ei tosin pystynyt muistamaan, mistä aine kertoi. Kunnianhimoisena ihmisenä ja wannabe-kirjailiana odotin äidinkielenkirjoituksista vähintään L:ää. Toisin kävi. Kirjoitin C:n. Romahdin.

Yritin vielä itsetuhoisesti pyrkiä toimittajakouluihin, mutta pääsykokeista sain vain joitain hassuja pisteitä, jotka eivät riittäneet edes varasijoille. Itseluottamukseni musertui lopullisesti. Pakenin kolmeksi vuodeksi Ruotsiin. Ruotsin kirjoituksista olin sentään saanut E:n, joten ruotsia vielä todistetusti osasin.

Ruotsin vuosien jälkeen tajusin kuinka hyvin itseasiassa osasinkaan suomen kieltä ja uskalsin taas haaveilla kirjoittamisesta. Hain toimittajakouluihin ja tadaa! Tällä kertaa pääsin. Koulua seurasi työharjoittelu ja freelancerin hommat. Yhtääkkiä olin ihka aito toimittaja, jo askeleen lähempänä kirjailiaa. Olo on edelleenkin epätodellinen. Viimeksi tänään hihittelin kauluksiini, kun esittelin itseni toimittajana. Niin monen pettymyksen läpikäyneenä omia onnistumisia ei usko sitten millään.

Paperillakin piakkoin ilmestyvän lifestyle-lehden 2 ekaa numeroa.

Toimittajan hommista olen sujuvasti hypännyt myös kirjakriitikkojen maailmaan. Koska oma esikoiskirjani on yhä pöytälaatikossa, olen ottanut tehtäväkseni arvostella muiden kirjoja. Kirjastolehden sivuilta voitte lukea arvioitani kasa päin. Uudessa käyntikortissani on myös termi, joka saa minut - ei vain hihittämään - vaan pikemminkin repeämään naurusta. Assistant Editor. Ihan englanninkielellä. Se on tittelini uudessa lifestyle-lehdessämme, joka löytyy nyt verkosta, mutta ajan kanssa myös lehtihyllyltä.

Enää ei puutu kuin se kirja.

Vision brings provision

Täällä ollaan yhä. Siis Sambiassa. Ensimmäisen kerran elämässäni missasin lennon, enkä matkustanutkaan Suomeen niin kuin oli suunniteltu. Päätökseni on herättänyt eri suunnilla erinäisiä reaktioita, eikä tänne jääminen ainakin pariksi lisäkuukaudeksi ollut mikään itsestäänselvyys itsellenikään.

Uteliaisuuttani kuitenkin jäin. Täällä on vielä niin paljon opittavaa, etten halunnut lähteä. Vieraalla kielellä vieraassa ympäristössä toimiminen on aina oma haasteensa. Lisäksi olen nyt tehnyt hommia valokuvaajana, mistä mulla ei ole juurikaan kokemusta, saati mitään koulutusta. Ja olen kyllä ryssinyt muutaman studiokuvauksen ihan täysin. Mutta tässä nyt opetellaan. Kaikkia asiakkaita en sentään ole karkoittanut.

Onnistuin myymään ensimmäisen freelance-juttuni ja uusia on tekeillä. Tämän lisäksi olen tehnyt paikallista life style -lehteä, joka saadaan toivottasti painettua ensi kuun aikana. Ko. lehteen haastattelin muun muassa sambialaista muusikkoa Pompia, joka yhdistää musiikissaan hip hopia ja gospelia. Pompi olikin mielenkiintoinen tapaus. Hän sai aikoinaan rahakkaan levydiilin Nigeriasta, mutta ahdistui, kun ei saanut tehdä omanlaistaan musiikkia ja vetäytyi diilistä, tuli uskoon ja palasi Sambiaan. Nyt hän on kristitty artisti ja omistaa oman levy-yhtiön. Pari kuukautta sitten hän kuohutti täkäläisiä himokristittyjä ensiintymällä Afrikan Big Brotherissa... (siis joidenkin mielestä Big Brother House on liian syntinen kristityille muusikoille)

Pompi ei kohusta kuitenkaan välittänyt, vaan sanoi, ettei ymmärrä ajatusta, että kristityt voisivat vaan hengailla kristittyjen kanssa ja esiintyä kirkossa. Pompilla oli muutenkin aika mielenkiintoisia ajatuksia ja omanalainen elämänfilosofia. Hän uskoo, että jokaisella ihmisellä on tässä maailmassa tarkoituksensa. Kaikilla on oma lahjansa, joka vaan pitää jokaisen löytää. Ja kun tämä lahja on löydetty, loksahtaa kaikki kohdalleen.

Pompin kohdalla tämä lahja oli musiikin tekeminen. Hän jätti koulunsa kesken ja päätti keskittyä musiikkiin. Valintaa oli vaikea perustella muille, sillä muusikkona ei ole helppo pärjätä Sambiassa, eivätkä Pompin vanhemmatkaan oikein ymmärtäneet pojan valintaa. Nyt Pompin levyt kuitenkin myyvät hyvin ja hän on elämäänsä enemmän kuin tyytyväinen. Pompin sanoin: "Where there's a vision, there's provision". Kun tekee asioita sydämmellään, ihmiset kyllä huomaavat sen ja ovat valmiita maksamaan työstäsi.

Näin haluan itsekin ajatella. Omia intohimon kohteitani ovat kirjoittaminen ja kuvaaminen. En ole niissä vielä kovin hyvä, mutta saan kummastakin suurta nautintoa ja iloa elämääni. Niinpä haluan keskittyä niihin, vaikka rahallisesti ajateltuna ei ole mitään takeita, että pystyn elättämään itseni näillä hommilla. Tässä nyt kumminkin yritän ja uskon, että vielä onnistun. 

Loppuun Pompin biisi Make-Up. Kovasti tykkäsin. Harmi, ettei tähän blogiin saanut suoraan linkattua virallista musavideota, mutta tän linkin takaa sekin löytyy: http://youtu.be/rFdrZzz1rnM

Pompi: Make-Up

Terveisiä töistä

Koska koti-internettini on jostain syystä kieltäytynyt toimimasta, päivittelen nyt täältä töistä. Täällä on tosi rento meininki. Telkka on päällä, musiikki raikaa aika-ajoin ja ihmisillä on hauskaa. Eilen söimme syntymäpäiväkakkua, jonka yksi toimittajista oli saanut joltain salaiselta rakastajaltaan. En ole vielä kirjoittanut yhtään juttua itse, sillä ainakin nyt alkuun teen juttuja yhdessä työparini Fridahin kanssa, mikä onkin ihan loistava järjestely.

Toimitus, jossa työskentelen on täynnä nuoria tyyppejä, jotka ovat tehneet oloni poikkeuksellisen mukavaksi ja tervetulleeksi. Työpäivät alkavat aamupalaverillä, jossa jokaisen on esiteltävä 3 juttuideaa, jotka on tarkoitus toteuttaa päivän aikana. Kuulostaa paljolta. Monet jutuista perustuvat kuitenkin pelkästään raportteihin ja lehdistötiedotteihin, eikä niiden tekemiseen mene kovinkaan kauaa aikaa. Siksi moni onkin valmis jo ennen kello neljää.

Juttuja tehdään toki myös kentältä. Tänään olimme Fridan kanssa verenluovuttamiseen liittyvässä lehdistötilaisuudessa. Oli varsin mielenkiintoista. Hieman toisenlaista tuo verenluovuttaminen maassa, jossa noin 40 prosenttia on HIV-positiivia, eikä luovuttajia luonnollisestikaan ole tarpeeksi. Menimme tilaisuuteen tyylikkäästi tunnin myöhässä, kuuntelimme pölinät ja sitten Frida haastatteli yhtä pääjehua ja minä tein muistiinpanoja. Tämän jälkeen kirjoitimme aiheesta omat juttumme, jotka luetutimme toisillamme. Olivat aika erilaiset. Opin siinä uutta siitä, miten uutisjuttu täällä rakennetaan, mitä pitää mainita heti alkuun ja mihin kohtaan laitetaan lainaus. Varmaan ihan yleismaallisia sääntöjä, mutta minulle uusia, sillä en ole tehnyt uutistyötä aiemmin. Vaikka korjattavaa löytyi, Frida oli tyytyväinen kirjoitustaitoihini ja poimi jutustani muutamia lisäyksiä omaansa, joka lähti eteenpäin päätoimittajille.

Että tällaista täällä. Täytyy vielä mainita, että tämä toimitus on tosi hieno verrattuna erään toisen sanomalehden toimitukseen, jossa vierailimme toissa viikolla. Täällä on modernia tunnelmaa ja kiiltävää pintaa. Siivooja kiillottaa tummennettuja ikkunalaseja tuon tuostakin. Toimitusrakennusten keskellä on kiva pikku puutarha, jossa tarjoillaan myös ruokaa, joka on meille työntekijöille ilmaista ja erittäin syömäkelpoistakin vielä. Uutishuone, jossa nyt istun, on avotoimisto, jossa minulla on oma työpöytäni. Tietokoneita ei ole, vaan kaikki käyttävät omia läppäreitään. Kuljettaja vie toimittajat ja kuvaajat keikoille ja välillä myös päivän päätteeksi kotiin asti. Kotiin taidan lähteä nyt minäkin, sillä päivän työt on tältä erää tehty.