Julkisen liikenteet ruusut ja risut

Mietin tämän kirjoituksen sisältöä odotellesani minibussin lähtöä. Jotain 30 minuuttia odotin, että bussi saatiin täyteen. Siinä ajassa olisinkin jo kävellyt kotiin, mutta oisi jäänyt tämä postaus syntymättä, joten en valita. Siis niille, jotka eivät tätä jo tiedä, täällä ei julkinen liikenne todellakaan kulje aikataulujen mukaan, vaan bussit lähetevät sitten, kun ne on saatu täytettyä. Olen saanut totutella täyteen ahdetuilla sinisillä minibusseilla kulkemiseen, sillä taksit ovat täällä lähes Suomen hinnoissa (no ei ihan, mutta kalliita kumminkin), joten niillä ei ihan joka päivä viitsi kulkea.

Olen aika hyvin tottunut odotteluun ja alan itsekin kuulostamaan välillä ihan sambialaiselta, kun sanon, että "Yes, I'm just coming" ja ilmestyn paikalle kahden tunnin päästä tuntematta suurempia tunnontuskia. Niin kuin tänään, kiitos bussin. Mutta mitään tarkkoja aikoja on ihan turha antaa, jos on liikenteessä julkisilla. Eikä se oma autokaan takaa mitään, ruuhkat ovat toisinaan aikamoiset, vaikka eivät kuitenkaan Lagosin ruuhkien veroiset.

Jokatapauksessa bussin odottelu palkittiin. Paikalle pamahti nimittäin uskon mies. Vanha ukko pappalippalakissaan tervehti ja kysyi kuulumiset ja yllätti minut itse keräämällään kukkakimpulla. Siis kasalla erinäisten pensaiden oksia, joiden punaiset ja pinkit kukat nuokkuivat puolikuolleena. Kiitin kohteliaasti. Tämän jälkeeen pappa kaivoi esiin raamatun, jota alkoi lukemaan kuljettajalle ja työnsi minulle kasan kuvia itsestään poseeraamassa raamatun kanssa eri paikoissa iso risti kaulassa. Ei siis yhtään paskempi reissu. Ja taustalla soi tietysti reggae, jota minibusseissa kuulee tuon tuostakin.

Julkisen liikenteen ruusuja. Kanssamatkustajalta 

saadut kukkaset päätyivät terassini lattialle.

Niin hauskoja kuin bussireissut ovatkin, niin Helsingin julkista liikennettä on kyllä aika ajoin ikävä. Työkaverini kysyi taannoin, mitä kaipaan eniten Suomesta ja sen enempiä ajattelematta vastasin, että julkista liikenettä. Työkaveri jäi sanattomaksi. Ilmeisestikin kysymykseen olisi kuulunut vastata, että perhettä ja ystäviä, mutta jotenkin siinä kohtaa oli vaan bussit ja junat mielessä. Työmatkathan tosiaan aina kävelin, sillä kävellen 40 minuuttia vienyt työmatka olisi kestänyt bussilla huomattavasti kauemmin.

Aiemmin otettua yleiskuvaa Lusakan 

bussiasemalta hiljaisena sunnuntaiaamupäivänä.

Että vaikka en olekaan mikään autoilun kannattaja, niin täällä on kyllä moneen kertaan tullut ajateltua, että auto ois kiva. Ja täällä autolla voi hyvin ajaa vaikka vähän humalassakin. Suomessa en ikinä menisi kenenkään alkoholia enemmän kuin yhden annoksen nauttineen kyytiin, mutta täällä se on ainakin viikonloppuisin enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja ihan turha ajatella, että takseilla tai busseilla kulkiessa voisi jotenkin välttyä tältä ilmiöltä. Näin juuri yksi päivä kauppakeskuksen parkkipaikalla, kun taksikuski joi vodkaa suoraan pullon suusta asiakkaita odotellessa. Itse asiassa olen kuullut paikallisten sanovan, että sambialaiset ajavat kännissä oikestaan paremmin kuin selvin päin, sillä silloin täytyy olla varovaisempi liikenteessä. Mitäpä tähän sanoisin. Onneksi tykkään kävellä.

Koristelua

Jokasunnuntaiset koriskuulumiset Lusakasta. Tänään oli ensimmäinen liigapeli Hot Spursia vastaan. Vastustaja osoittautui aika heppoiseksi ja voitto irtosi yli 30 pisteen marginaalilla. Itse en oikein vieläkään tuntunut osuvan koriin, mutta muutaman pisteen sentään sain tehtyä tällä kertaa. Karri oli ikuistamassa peliä ja tässäpä siis muutama kuva todistusaineistoksi siitä, että olin kentällä. Virallista pelipaitaa mulla ei ainakaan vielä ollut. Aluksi unohdimme teipata numeron paitani selkään ja niinpä sainkin teknisen virheen siitä hyvästä, että pelasin ilman numeroa. Pian sain kuitenkin vanhan pelinumeroni 9:n selkään ja pelit jatkui.

 Lämppäämässä. Suzie ja Thanzo vasemmalla.

 Rakkain ja pitkäaikaisin pelinumeroni ysi teipattuna selkään.

Tänkin taisin heittää ohi. Pelinumerokin 

näköjään vaihtunut ysistä ykköseksi.

Koriksen pelaamisen lisäksi olen tällä viikolla leikkinyt valokuvaajaa ja kuvaillut erinäisiä tapahtumia ja ihmisiä. Yhdellä kaverillani on täällä mainostoimisto/valokuvausstudio ja olen tehnyt hieman töitä hänelle. Olenkin ihan fiiliksissä kuvaamisesta ja opin koko ajan lisää. Kuvamateriaalia näistä kuvaussessioista on nähtävissä enkunkilisessä sisarblogissa.

Turnaustunnelmia

Viime viikonloppuna korisjengilläni oli turnaus, jonka melkein missasin, kiitos perjantaina yllättäneen vatsataudin. Sunnuntaina raahauduin kuitenkin katsomaan semifinaaleita ja yllätys oli enemmän kuin iloinen. Koska harjoituspuitteet ja joukkueen treenimotivaatio ovat olleet mitä ovat olleet, en todellakaan odottanut kyseiseltä turnaukselta yhtään mitään. Siksi innostuinkin suunnattomasti, kun näin urheiluhallin ympärillä parveilevia erivärisiin peliasuihin sonnustautuneita ihmisiä ja kuulin sisällä salissa soivan afropopin. Sisälle päästyäni tunnelma oli aivan mieletön. Katsomo oli täynnä ihmisiä ja ääntä, ja lämppämusakin just mun makuun. 

Ja arvaa tekikö mieli pelata? Olo oli vähän samanlainen kuin noin 10-vuotiaana, kun tulin kipeäksi just ennen EBT-turnausta ja jouduin istumaan katsomon puolella, vaikka mieli halasi kentälle. Tällä kertaa kyyneleet ei sentään tulleet silmiin, mutta muuten kyllä otti päähän ihan kauheesti. Jotenkin tunnelma oli niin loistava, että tunsin oikeastaan olevani jo ihan terve ellen jopa elämäni pelikunnossa. Harmi vaan, etten ollut ottanut pelikamoja mukaan.

Pienenä lohdutuksena mukanani oli sentään kamera ja pääsin oman joukkueeni peliä odotellessa toteuttamaan toista intohimoani, eli ottamaan valokuvia. En olekaan aiemmin ottanut kuvia korismatseista, joten valaistus ja liikkuvat hahmot tuottivat hieman haasteita, mutta muutama hyvä otos tuli otettua. Tässä niistä pari.

Tässä valmentajamme Martinin (vasemmalla vaihtopenkillä) 

tiimi Heroes pelaamassa Magicia vastaan. 

 Buffaloes vastaan Legends.

Kun miesten pelit oli pelattu, oli oman joukkueeni, eli Shellsin, vuoro astua kentälle. Alla kuvamateriaalia pelistä, jonka valkoisissa pelannut tiimini voitti ja näin ollen pääsi finaaleihin.

 Välierissä Shells vastaan Breeze. Taustalla näkyy osa katsomosta. 

 Joukkuetoverini Asha korintekopuuhissa.

Itsehän olen niitä pelaajia, jotka vaan innostuvat enemmän, mitä isommat panokset on pelissä ja mitä kiivaampi tunnelma katsomossa. Näin ollen tuntuikin kerrassaan väärältä missata finaali, kun kerran nyt olin ihan voimissanikin jo. Niinpä vähän vihjasin valmentajalle, että josko kävisin nopeasti kotona hakemassa pelikamppeet ihan varuiksi vaan ja hän sanoi, että senkun haet ja niin lähdin kaverin kyydillä äkkiä hakemaan koriskenkinä toimivat juoksulenkkarini ja muuta sporttista päällepantavaa.

Finaalista ei sitten olekaan kuvia, sillä keskityin peliin. Mitään ihmeitä en pelissä tehnyt ja takkiin tuli, mutta olipa kiva avata oma peliura täällä Sambiassa. Jatkoa on tulossa, sillä naisten liiga alkaa tänä viikonloppuna ja valmentajamme halusi väkisin rekisteröidä myös minut joukkueeseen, vaikka koitin vihjata, etten välttämättä ole hoodeilla kovin kauaa ja ehkäpä joukkueen maksaman rekisteröintimaksun olisi voinut käyttää johonkin muuhun, mutta ei. Nyt olenkin ihan tyytyväinen, sillä tyttöjen mukaan myös liigapeleissä on lähes yhtä hyvä tunnelma. Joten, jos tämä pitää paikkansa, voipi olla, että näitä korispäivityksiä ja -kuvia tulee vielä lisää.

Toisenlaiset prioriteetit

Ollakseni rehellinen on mainittava, että uusi kotini on vähän eri standardia kuin ne asunnot, joissa olen asunut aiemmin. Kaikki tarpeellinen löytyy kyllä täältäkin ja vuokra on ihan naurettavan pieni, mikä lohduttaa paljon.

Joka tapauksessa olin vähän hämmentynyt ekana iltana tänne asettuessani. Ensinnäkin, tullessani portista sisään, odotin jonkinlaista kukkaloistoa ja säihkettä, sillä tiesin, että samalla tontilla asuu puutarhuri. Pihalla minua odotti kuitenkin pelkkää kuivaa heinää, pari puuta ja yksi tiensä päähän tullut minibussi. 

Pihan ehdoton vetonaula: rikkinäinen minibussi.

Kun pääsin sisälle taloon ja avasin jääkaapin, oli se puoliksi jään peitossa ja hyvin likainen. Mikä hauskinta jääkaapin ovi myös putosi paikoiltaan, eikä sitä ollut ihan yksinkertaista saada takaisin. Otin jään määrän ja oven putoamisen merkkinä korkeammalta taholta ja päätin sulattaa jääkaapin saman tien. No siitä seurasi tietysti se, että ämpäriviritykseni eivät ihan toimineet, vaan aamulla kämpän lattia lainehti vettä. No onneksi on kivilattia ja siivoustarvikkeetkin löytyi.

Keittiössä on tiettyä mökkihenkeä. Keskellä surullisenkuuluisa jääkaappi.

Toisen mielenkiintoisen huomion tein vessassa, jossa vedet tulee putkien läpi lattialle. Olen nyt laitellut sinne jogurttipurkkeja niihin kohtiin, joihin vesi useimmiten lentää. Korjaaja on tulossa. Joskus. Myös pistorasiat ovat omaa luokkaansa. Makuuhuoneessani töpseliä ei sovi työntää kunnolla pistorasiaan, vaan se täytyy jättää vähän ulos roikkumaan, jotta sähkö virtaa.

Mutta kaiken kaikkiaan kotini on jollain kumman tavalla alkanut tuntua kotoisalta. Erityisesti pikkuterassi, jossa söin tänäänkin aamupalaa. Olen ottanutkin täällä asumiseni mökkeilyn kannalta. Eihän mökilläkään kaikki aina ole niin justiinsa ja silti voi nauttia ja rentoutua. Ja silmä kyllä tottuu nopeasti. Tämän maan hirveimmät julkiset vessatkin ovat nykyään mielestäni yllättävän hienoja.

Ei pöllömpi terassi mulla.

Kahta asiaa en kuitenkaan aina pysty täällä ymmärtämään. Yksi: miksi talot on jo alun perin rakennettu vähän sinnepäin; kaksi: miksei niiden kuntoa ylläpidetä mitenkään. Ensimmäiseen kohtaan en tiedä vastausta. Voisiko kyse olla ammattitaidon puutteesta? Rahan ja kunnollisten materiaalien puutteesta? Erilaisesta käsityksestä siitä, mikä on hyvin rakennettu? Välinpitämättömyydestä?

Toiseen kysymykseen keksin vastauksen tässä lattioita luututessani. Talojen ylläpito, eli niiden kaikenlainen kunnostus seinien pesemisestä niiden maalaamiseen ja putki- ja sähkötöihin vaatii tietysti rahaa. Ja sitä ei ole, tai se ainakin mieluummin käytetään johonkin muuhun. Myöskään vettä ei aina välttämättä ole. Ja jos vettä on vain vähän käytössä, on kai aika helppo miettiä kumman sitä pesisi talon seinät vai itsensä.

Hyvä esimerkki siitä, miltä näyttää hienostoalueen muuri, 

kun siitä ei pidetä huolta. Tämä ei ole omilta kämpiltäni.

Tästä pääsemmekin siihen seikkaan, että ihmiset näyttävät täällä yleensä kuitenkin mitä huolitelluimmilta. Harjoittelupaikkani toimistolla tytöillä oli sellaset korot ja mekot ja miehillä kravatti ja puku. Kaikki puhdasta ja silitettyä. Sitten kun vieraili heidän kotonaan ja näki kylppärin ja keittiön, niin ihmetteli, että mitä hittoa, miten on mahdollista näyttää aina niin hyvältä, vaikka asuinstandardit on ihan muuta.

Nigeriassa törmäsin samaan ilmiöön muutamien paikallisten kotona käydessäni. Sänky oli patja lattialla ja muuta sisustusta ei sitten kauheasti ollutkaan. Mutta helvetin hieno taulutelevisio ja kajarit kyllä löytyi. Myös rannekello oli pramea ja auto tilattu ulkomailta. Prioriteetit ovat siis tällä mantereella erilaiset. On turha sijoittaa suuria summia asuntoon ja sen ylläpitoon, jos kunnollinen infrastruktuuri ja ammattitaitoiset työntekijät puuttuvat. Siksi lieneekin parempi panostaa omaan ulkonäköön, sillä se on kuitenkin usein ihmisen paras käyntikortti. Jos onnistuu näyttämään oikein varakkaalta saattaa myös päätyä sellaiseksi.

Putouksilta

Viime viikon perjantaina karkasin töistä vähän ennakkoon ja rynnäköin bussiasemalle Livingstoneen menevään bussiin. Mukana oli pari suomalaista tyyppiä ja vähän eväitä. Bussimatkan piti kestää seitsemisen tuntia, mutta rengasongelmien tähden matka venyi lähes 11-tuntiseksi. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä seura ja bussi olivat erinomaisia. Myös Jollyboys-hostelli yllätti positiivisesti.

Livingstonen reissun yksi päätarkoitus oli tietysti mennä katsomaan Victorian putouksia, joita näkemättä Sambiasta ei oikeastaan saa edes poistua. Niinpä painuimme heti toisena päivänä putouksille ja mitäpä niistä sanoisin...katso kuva:

Eli upeat oli maisemat ja koko päivä siinä meni niitä kuvaillessa. Illalla menimme tarkastamaan Livingstonen yöelämää ja seuraava päivä menikin siitä toipuessa. Kolmas päivä oli omistettu eläimille. Ensin teimme Karrin kanssa gepardi- ja leijonakävelyt. Maksoi ihan törkeesti, mutta oli sen arvoista. Erityisesti leijonien kanssa tunsin syvää henkistä yhteyttä ja oli niitä näköjään ihan hauska kävelyttääkin...

Kissaseikkailujen jälkeen kävimme vielä perinteisemmällä safarilla, jonka eräs paikallinen tuttumme järkkäsi. Jälleen näimme taas kasapäin uusia eläimiä, kuten kirahveja.

Bussimatka kotiin meni moitteita, vaikka melkein luulimme myöhästyvämme bussista, kiitos hitaahkon ravintolapalvelun. Hyvin kuitenkin ehdimme kyytiin ja saimme pitsatkin mukaan take awaynä. Nyt olen siis toista päivää takaisin Lusakassa. Heti ensitöikseni muutin uuteen kopperooni Kabulongassa ja kertoilenpa piakkoin muutamista haasteista, joita uusi asuntoni minulle tuotti heti ensimmäisenä iltana. Reissuni on nyt siinäkin mielessä jännässä kohdassa, että harjoittelu on loppu ja olen siirtynyt freelanseroimaan. Tänään tein ensimmäisen free-haastatteluni ja siitäkin kerron tuotapikaa vähän lisää.