Kävin tänään helluntalaiskirkossa. Edellinen kerta, kun kävin kirkossa olikin, jaahas, pari vuotta sitten. Olen itse ortodoksi, mutta lähinnä vain siksi, että se on minusta jännittävää ja muistuttaa karjalaisista sukujuuristani. Jumalanpalveluksissa minua ei sitten olekaan näkynyt.
Ihailen kuitenkin jollain tapaa ihmisiä, jotka käyvät aktiivisesti kirkossa ja saavat siitä iloa ja voimaa elämäänsä. Etenkin Afrikassa tällaisia ihmisiä tapaa paljon. Tuntuu, että kirkko on heille, ei vain paikka harjoittaa uskontoa, vaan ennen kaikkea sosiaalinen yhteisö. Mutta jumalanpalvelukset ovatkin Afrikassa vähän toisenlaisia kuin mihin Suomessa on totuttu.
Hyvät bileet
Nigeriassa kävin sekä katolisessa että metodistisessa kirkossa, ja erityisesti jälkimmäisessä meno oli aivan loistava. Voisin sanoa, että se päihitti monet bileet mennen tullen. Laulua ja tanssia riitti, ihmisillä oli mitä hienoimmat asut ja hauskaa keskenään. Uutena tulokkaana sain tietysti heti alkuun esitellä itseni muille seurakuntalaisille ja minut toivotettiin tervetuleeksi halausten saattelemana.
Tämänpäiväisessä helluntalaisseurakunnan englanninkielisessä palveluksessa oli vähän samantapainen tunnelma. Mukana oli toistakymmentä eri kansallisuutta ja musiikkinumerot olivat iso osa palvelusta. Ihmiset eivät myöskään torkkuneet penkeissän vaan olivat aidosti läsnä ja heillä oli aikaa toisilleen vielä palveluksen jälkeenkin.
Aika piristävää. Itsehän aina innostun kaikesta, ja punnitsin tietysti jumalanpalveluksen aikana, olisiko minusta helluntalaiseksi. Ehkä ei näin äkkiseltään, omassa ortodoksisuudessanikin kun riittää vielä työstämistä. Enkä edes ollut helluntalaiskirkossa uskoani etsimässä vaan toimittajan roolissa. Lisää reissustani saakin lukea torstaina 2.12. ilmestyvästä Utain-verkkolehden uudesta numerosta (http://utain.uta.fi/2010s/).
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Harva kulkee aavikon läpi huvikseen
Eilen katsoin dvd:ltä elokuvan Aavikon kukka (Desert Flower), jonka kirjaversion olen lukenut jo aiemmin. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo Waris Diriestä, somalitytöstä, jota ollaan naittamassa häntä itseään huomattavasti vanhemmalle miehelle. Waris kuitenkin pääsee pakenemaan kurjaa kohtaloaan ja päätyy monien mutkien kautta huippumalliksi Lontooseen.
Kuulostaa ensikuulemalta jälleen yhdeltä kliseiseltä Hollywood-pläjäykseltä, mutta sitä se ei silti ole. Elokuvan tarkoitus ei ole vain viihdyttää vaan siihen sisältyy myös monta tärkeää teemaa, ehkä kirkkaimpana kritiikki tyttöjen ympärileikkausta kohtaan.
Lumeavioliitto tai ulos
Itseäni kosketti kuitenkin eniten elokuvan päähenkilö Warisin kokemat vaikeudet maahantulolupien kanssa. Aikoinaan kotiapulaiseksi Lontooseen tullut tyttö jää kaupunkiin isäntäperheen palattua Somaliaan. Työtön ja asunnoton Waris ei ymmärrä hakea turvapaikkaa saati uusia oleskelulupaansa, mistä aiheutuu myöhemmin ongelmia. Kun Warisin pitäisi lähteä ulkomaille mallikeikalle, ei väärin paperein maassa olevaa naista päästetä matkaan vaan viedään poliisiasemalle.
Ainoa keino jäädä Englantiin on lumeavioliitto miehen kanssa, jota Waris ei rakasta. Näin se on usein myös tosielämän laittomille siirtolaisillekin. Ei ole ollenkaan poikkeuksellista, että karkoituspäätöksen välttääkseen paperittomat maahanmuuttajat hankkiutuvat mieluummin naimisiin kuin palaavat kotiseuduilleen.
Ei matkaan ilman syytä
Minusta on sinänsä ymmärretävää, että moni valtio haluaa kontrolloida kuinka paljon ja minkälaisia henkilöitä sen rajojen sisällä liikkuu. Maassa laittomasti olevien kriminalisointi ei kuitenkaan tunnu läheskään aina järkevältä vaan johtaa usein lumeavioliiton kaltaisiin ratkaisuihin, jotka eivät palvele yhtään ketään.
On tietysti totta, että köyhyyden, pakkoavioliittojen ja muiden epäoikeudenmukaisuuksien uhreja olisi paras auttaa heidän kotimaissaan. Länsimaat eivät ole kuitenkaan kovinkaan innokkaita tarjoamaan tällaista apua ja jos ovat, ei sitä riitä kaikille. Ne, jotka pakenevat ahdinkoaan ja yrittävät omaehtoisesti auttaa itseään ja perheitään, häviävät usein lopulta pahiten ja joutuvat vain entistä huonommille teille: prostituoiduiksi tai tekemään pimeitä töitä.
Itse uskon, ettei kukaan tee pitkää ja vaarallista matkaa Saharan aavikon läpi ja Välimeren yli Eurooppaan, jos oma kotiseutu tarjoaisi lähtijälle mahdollisuuksia normaalielämään saati opiskeluun tai palkalliseen työhön. Kuten perheensä hylänneen Warisin täti osuvasti toteaa: "Jos kulkee läpi aavikon, on siihen oltava hyvä syy."
Inhimillinen valinta
Toisin kuin monilla muilla laittomilla siirtolaisilla, Warisilla käy kuitenkin hyvin. Hän saa lopulta pysyvän oleskeluluvan ja pystyy jatkamaan uraansa huippumallina. Mikä tärkeintä, Waris myös avautuu julkisuudessa kurjasta menneisyydestään Somaliassa. Hänestä tuleekin YK:n erikoislähettiläs, jonka tehtävänä on kiertää maailmaa puhumassa tyttöjen ympärileikkauksesta.
Mitä jos Waris ei olisikaan paennut? Tai entä jos hän olisikin noudattanut lakeja ja palannut Somaliaan saatuan karkoituspäätöksen? Se olisi ollut sääli, eikä vain Warisille itselleen vaan myös monelle muulle. Ainakin yksi mielenkiintoinen tarina olisi jäänyt kertomatta. En myöskään usko, että kukaan muu olisi voinut paremmin nostaa esiin tyttöjen ympärileikkausta kuin sen itse kokenut maailmankuulu huippumalli.
Laiton maahanmuutto on siis paljon muutakin kuin rikollisten hämäräperäisiä puuhia ja puhdasta ihmiskauppaa. Usein se on epätoivoisten ihmisten viimeinen ja ainut mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Vai mitä itse olisit tehnyt, jos olisit ympärileikattu somalityttö, joka olisi jo kerran onnistunut pakenemaan kohtaloaan? Palannut takaisin maahan, jossa sinua odottaa perheen pettymys ja itseään kolme kertaa vanhempi sulhanen?
Lisää Waris Diriestä löytyy osoitteessa: http://www.waris-dirie-foundation.com/en/
Kuulostaa ensikuulemalta jälleen yhdeltä kliseiseltä Hollywood-pläjäykseltä, mutta sitä se ei silti ole. Elokuvan tarkoitus ei ole vain viihdyttää vaan siihen sisältyy myös monta tärkeää teemaa, ehkä kirkkaimpana kritiikki tyttöjen ympärileikkausta kohtaan.
Lumeavioliitto tai ulos
Itseäni kosketti kuitenkin eniten elokuvan päähenkilö Warisin kokemat vaikeudet maahantulolupien kanssa. Aikoinaan kotiapulaiseksi Lontooseen tullut tyttö jää kaupunkiin isäntäperheen palattua Somaliaan. Työtön ja asunnoton Waris ei ymmärrä hakea turvapaikkaa saati uusia oleskelulupaansa, mistä aiheutuu myöhemmin ongelmia. Kun Warisin pitäisi lähteä ulkomaille mallikeikalle, ei väärin paperein maassa olevaa naista päästetä matkaan vaan viedään poliisiasemalle.
Ainoa keino jäädä Englantiin on lumeavioliitto miehen kanssa, jota Waris ei rakasta. Näin se on usein myös tosielämän laittomille siirtolaisillekin. Ei ole ollenkaan poikkeuksellista, että karkoituspäätöksen välttääkseen paperittomat maahanmuuttajat hankkiutuvat mieluummin naimisiin kuin palaavat kotiseuduilleen.
Ei matkaan ilman syytä
Minusta on sinänsä ymmärretävää, että moni valtio haluaa kontrolloida kuinka paljon ja minkälaisia henkilöitä sen rajojen sisällä liikkuu. Maassa laittomasti olevien kriminalisointi ei kuitenkaan tunnu läheskään aina järkevältä vaan johtaa usein lumeavioliiton kaltaisiin ratkaisuihin, jotka eivät palvele yhtään ketään.
On tietysti totta, että köyhyyden, pakkoavioliittojen ja muiden epäoikeudenmukaisuuksien uhreja olisi paras auttaa heidän kotimaissaan. Länsimaat eivät ole kuitenkaan kovinkaan innokkaita tarjoamaan tällaista apua ja jos ovat, ei sitä riitä kaikille. Ne, jotka pakenevat ahdinkoaan ja yrittävät omaehtoisesti auttaa itseään ja perheitään, häviävät usein lopulta pahiten ja joutuvat vain entistä huonommille teille: prostituoiduiksi tai tekemään pimeitä töitä.
Itse uskon, ettei kukaan tee pitkää ja vaarallista matkaa Saharan aavikon läpi ja Välimeren yli Eurooppaan, jos oma kotiseutu tarjoaisi lähtijälle mahdollisuuksia normaalielämään saati opiskeluun tai palkalliseen työhön. Kuten perheensä hylänneen Warisin täti osuvasti toteaa: "Jos kulkee läpi aavikon, on siihen oltava hyvä syy."
Inhimillinen valinta
Toisin kuin monilla muilla laittomilla siirtolaisilla, Warisilla käy kuitenkin hyvin. Hän saa lopulta pysyvän oleskeluluvan ja pystyy jatkamaan uraansa huippumallina. Mikä tärkeintä, Waris myös avautuu julkisuudessa kurjasta menneisyydestään Somaliassa. Hänestä tuleekin YK:n erikoislähettiläs, jonka tehtävänä on kiertää maailmaa puhumassa tyttöjen ympärileikkauksesta.
Mitä jos Waris ei olisikaan paennut? Tai entä jos hän olisikin noudattanut lakeja ja palannut Somaliaan saatuan karkoituspäätöksen? Se olisi ollut sääli, eikä vain Warisille itselleen vaan myös monelle muulle. Ainakin yksi mielenkiintoinen tarina olisi jäänyt kertomatta. En myöskään usko, että kukaan muu olisi voinut paremmin nostaa esiin tyttöjen ympärileikkausta kuin sen itse kokenut maailmankuulu huippumalli.
Laiton maahanmuutto on siis paljon muutakin kuin rikollisten hämäräperäisiä puuhia ja puhdasta ihmiskauppaa. Usein se on epätoivoisten ihmisten viimeinen ja ainut mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Vai mitä itse olisit tehnyt, jos olisit ympärileikattu somalityttö, joka olisi jo kerran onnistunut pakenemaan kohtaloaan? Palannut takaisin maahan, jossa sinua odottaa perheen pettymys ja itseään kolme kertaa vanhempi sulhanen?
Lisää Waris Diriestä löytyy osoitteessa: http://www.waris-dirie-foundation.com/en/
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Mitä teinkään sunnuntaina?
Tämä sunnuntaini olikin vähän erilainen kuin olin ajatellut. Pyykkäilin ja tein koulutehtäviäni kaikessa rauhassa ja mietiskelin, että mitäs sitä tekisi illalla. Ei tarvinnut miettiä liikoja. Ajatuksissani lähdin hakemaan viimeistä pyykkisatsia pesutuvasta verkkareissa ja t-paidassa, ilman sukkia, ilman rahaa ja niin - ilman avaimia!
Tätä olinkin pelännyt siitä asti, kun muutin tähän tilapäiseen, mutta varsin mukavaan ja suureen asuntooni Tampereen laitamille. Ovi on näet sellainen, ettei sitä saa takalukkoon, ja minulla on todella vain yhdet avaimet, ne toiset ovat Ruotsissa asunnon oikeilla vuokralaisilla. Itse taas olen yhä tottunut Ruotsin oviin, joissa on kahvat ulkopuolellakin. Ruotsissa ovet pitää siis lukita lähtiessään ulkopuolelta ellei sitten halua jättää niitä kokonaan auki, jotain, mitä tein ensimmäiset kuukaudet, ja sain vuokraemäntäni hermoromahduksen partaalle.
Mutta joo, takaisin Tampereelle. Neuvokkaana tyttönä soitin tietysti heti isännöitsijätoimistoon, ja sieltä lupasivat tulla puolentoista tunnin sisällä! Mitäh? Niin kauan? Ja leikki maksaisi käteisenä 40 € ja jos ei käteistä löydy laskunkin voi saada, ja sen hinta on sitten 73,48 €. Jep, hienoa! Se siitä Kelisin keikka-suunnitelmasta ja uusista tanssikengistä.
Vähän alkoi kylmä hiipiä kroppaan ja pyysin ohikulkevaa naapuria avaaman pesutuvan oven, jotta sain sentään haettua pyykkini ja sen yhden hupparin, joka oli jo melkein kuiva, ja jonka saatoin pukea päälle. Sitten alkoi odottaminen. Onneksi olin tosiaan sentään ottanut kännykän mukaan ja edellisiltana vielä ladannutkin sen, joten sain soitettua monta neuvonantavaa ja piristävää puhelua.
Meni tunti ja toinenkin. Sitten sain puhelun isännöitsijäfirmasta, he eivät kuulemma olleetkaan enää vastuussa kyseisen talon ovenavauksista ja sitä vastoin olivat soittaneet jollekin toiselle firmalle, josta oli nyt lähetetty joku avaamaan minulle ovea. Nälkä alkoi jo kurnia, mutta mielessäni kiitin vain, etten ollut laittanut riisejä kiehumaan lähtiessäni, silloin vasta olisinkin liemessä ja saisin soittaa palokunnankin paikalle!
Kun kolme tuntia rappukäytävässä oli kulunut, olin ystävystynyt jo useamman naapurin kanssa, jotka jakoivat sympatiaansa ja tarjoutuivat tuomaan ruokaakin. Itseäni alkoi tässä vaiheessa ihmetyttämään huoltofirman hitaus, enkä oikeen enää keksinyt kelle voisin soitella, joten soitin heille. Siellä kertoivat lähettäneensä jonkun jo avaamaan ovea, tosin niin kuin pian selvisi, väärään osoitteeseen. Firmasta pahoiteltiin ja luvattiin lähettää oveen avaaja uudestaan, maksutta.
Luulen, että Nigeria on kenties saanut kärsivällisyyteni kasvamaan. Kun neljäksi tunniksi venynyt odotus vihdoin palkittiin ja pääsin kotiini, ajattelin innoisssani, että hyvä, etten sentään missannut lempiohjelmaani Dancea vaan ehdin juuri parahiksi kotiin ennen sen alkua! Ja tulihan naamani tutuksi monelle naapurillekin. Erilainen sunnuntai tämä. Ei huono!
Tätä olinkin pelännyt siitä asti, kun muutin tähän tilapäiseen, mutta varsin mukavaan ja suureen asuntooni Tampereen laitamille. Ovi on näet sellainen, ettei sitä saa takalukkoon, ja minulla on todella vain yhdet avaimet, ne toiset ovat Ruotsissa asunnon oikeilla vuokralaisilla. Itse taas olen yhä tottunut Ruotsin oviin, joissa on kahvat ulkopuolellakin. Ruotsissa ovet pitää siis lukita lähtiessään ulkopuolelta ellei sitten halua jättää niitä kokonaan auki, jotain, mitä tein ensimmäiset kuukaudet, ja sain vuokraemäntäni hermoromahduksen partaalle.
Mutta joo, takaisin Tampereelle. Neuvokkaana tyttönä soitin tietysti heti isännöitsijätoimistoon, ja sieltä lupasivat tulla puolentoista tunnin sisällä! Mitäh? Niin kauan? Ja leikki maksaisi käteisenä 40 € ja jos ei käteistä löydy laskunkin voi saada, ja sen hinta on sitten 73,48 €. Jep, hienoa! Se siitä Kelisin keikka-suunnitelmasta ja uusista tanssikengistä.
Vähän alkoi kylmä hiipiä kroppaan ja pyysin ohikulkevaa naapuria avaaman pesutuvan oven, jotta sain sentään haettua pyykkini ja sen yhden hupparin, joka oli jo melkein kuiva, ja jonka saatoin pukea päälle. Sitten alkoi odottaminen. Onneksi olin tosiaan sentään ottanut kännykän mukaan ja edellisiltana vielä ladannutkin sen, joten sain soitettua monta neuvonantavaa ja piristävää puhelua.
Meni tunti ja toinenkin. Sitten sain puhelun isännöitsijäfirmasta, he eivät kuulemma olleetkaan enää vastuussa kyseisen talon ovenavauksista ja sitä vastoin olivat soittaneet jollekin toiselle firmalle, josta oli nyt lähetetty joku avaamaan minulle ovea. Nälkä alkoi jo kurnia, mutta mielessäni kiitin vain, etten ollut laittanut riisejä kiehumaan lähtiessäni, silloin vasta olisinkin liemessä ja saisin soittaa palokunnankin paikalle!
Kun kolme tuntia rappukäytävässä oli kulunut, olin ystävystynyt jo useamman naapurin kanssa, jotka jakoivat sympatiaansa ja tarjoutuivat tuomaan ruokaakin. Itseäni alkoi tässä vaiheessa ihmetyttämään huoltofirman hitaus, enkä oikeen enää keksinyt kelle voisin soitella, joten soitin heille. Siellä kertoivat lähettäneensä jonkun jo avaamaan ovea, tosin niin kuin pian selvisi, väärään osoitteeseen. Firmasta pahoiteltiin ja luvattiin lähettää oveen avaaja uudestaan, maksutta.
Luulen, että Nigeria on kenties saanut kärsivällisyyteni kasvamaan. Kun neljäksi tunniksi venynyt odotus vihdoin palkittiin ja pääsin kotiini, ajattelin innoisssani, että hyvä, etten sentään missannut lempiohjelmaani Dancea vaan ehdin juuri parahiksi kotiin ennen sen alkua! Ja tulihan naamani tutuksi monelle naapurillekin. Erilainen sunnuntai tämä. Ei huono!
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Rajoja rikkova keikka
Jotta tämä blogi ei kuolisi lähtökuoppiinsa, on minun nyt laskettava hieman uutiskynnystä ja kirjoitettava vaikkapa muutamista oman elämäni viimeaikaisista kohokohdista. Yksi niistä oli Palefacen konsertti Helsingissä perjantaina 17.9.2010.
Paleface ei ole koskaan ollut lempiartistejani, mutta ei nyt ihan huonoimmasta päästäkään, joten menin paikan päälle lähinnä uteliaisuudesta ja ystävän houkuttelemana. Hyvä, että menin. Palefacen uudet suomenkieliset laulut olivat mukavan kantaanottavia ja aiheiltaan hyvinkin ajankohtaisia. Sama kantaanottavuus ja ajankohtaisuus eivät rajoittuneet ainoastaan sanoituksiin, vaan teksteistä huokunut suvaitsevaisuus oli tuotu hienosti mukaan myös lavashowh:un erilaisten vierailija-artistien muodossa. Lavalla pyörähti musikaalisesti ja etnisesti hyvin monipuolinen joukko muusikkoja aina rokahtavasta Herra Ylpöstä romaniasuiseen Hilja Grönforsiin.
Etenkin romaninaisen läsnäolo oli mielestäni rohkea veto ajatellen viimeaikaisia keskusteluja romanikerjäläisistä ja romanien asemasta noin laajemmin. Minusta olikin siis varsin piristävää, että sen sijaan, että romanit olisi jälleen pyritty siivoamaan silmistä oli heidät nostettu keskelle lavaa, ja annettu vielä mikrofoni mukaan.
Romaninaisen lisäksi myös eräs toinen keikan vierailevista tähdistä jäi kirkkaana mieleeni, nimittäin Frederik Bado Burkina Fasosta. Palefacen kuuluttaessa rumpalin lavalle, ei mennyt montaa sekuntia, ennen kuin minulla sytytti: minähän printtasin tuon kaverin viisumin viime kesänä! Samaan aikaan olin onnellinen ja hämmentynyt. Siinä hän oli, sama rastatukkainen afrikkalaismuusikko, jonka viimeksi olin nähnyt Nigeriassa, nyt soittamassa täydelle Tavastialle!
Niin kuin ehkä joku tietääkin, olen muutaman kesän työskennellyt viisumivirkailijana Nigeriassa. Kokemuksestani myös siis tiedän, että viisumin saaminen Länsi-Afrikan maista Eurooppaan ei ole itsestäänselvyys, vaan viisuminhakijoiden maahanmuuttoriski punnitaan varsin tarkkaan, ja moni jääkin rannalle. Siksi osasinkin olla erityisen iloinen, että juuri tämä artisti oli saanut mahdollisuuden tulla Suomeen ja esiintyä tässä kirjavassa muusikkojen joukossa.
Katsellessani konserttia en voinut olla muuta kuin onnellinen. Kaikki esiintyjät tuntuivat olevan tasa-arvoisen tervetulleita, ja heistä huokui ilo ja yhdessätekemisen meininki. Paluumuuttajan ahdistukseni laantui heti pykälällä, ja jouduin myös itse kyseenalaistamaan omat mielikuvani Suomesta ahdasmielisenä ja sisäänpäinkääntyneenä yhteiskuntana. Saatoin vain liikkua rytmin mukana ja myhäillä tyytyväisenä: juuri tällaisena haluan oman Suomeni nähdä!
Paleface ei ole koskaan ollut lempiartistejani, mutta ei nyt ihan huonoimmasta päästäkään, joten menin paikan päälle lähinnä uteliaisuudesta ja ystävän houkuttelemana. Hyvä, että menin. Palefacen uudet suomenkieliset laulut olivat mukavan kantaanottavia ja aiheiltaan hyvinkin ajankohtaisia. Sama kantaanottavuus ja ajankohtaisuus eivät rajoittuneet ainoastaan sanoituksiin, vaan teksteistä huokunut suvaitsevaisuus oli tuotu hienosti mukaan myös lavashowh:un erilaisten vierailija-artistien muodossa. Lavalla pyörähti musikaalisesti ja etnisesti hyvin monipuolinen joukko muusikkoja aina rokahtavasta Herra Ylpöstä romaniasuiseen Hilja Grönforsiin.
Etenkin romaninaisen läsnäolo oli mielestäni rohkea veto ajatellen viimeaikaisia keskusteluja romanikerjäläisistä ja romanien asemasta noin laajemmin. Minusta olikin siis varsin piristävää, että sen sijaan, että romanit olisi jälleen pyritty siivoamaan silmistä oli heidät nostettu keskelle lavaa, ja annettu vielä mikrofoni mukaan.
Romaninaisen lisäksi myös eräs toinen keikan vierailevista tähdistä jäi kirkkaana mieleeni, nimittäin Frederik Bado Burkina Fasosta. Palefacen kuuluttaessa rumpalin lavalle, ei mennyt montaa sekuntia, ennen kuin minulla sytytti: minähän printtasin tuon kaverin viisumin viime kesänä! Samaan aikaan olin onnellinen ja hämmentynyt. Siinä hän oli, sama rastatukkainen afrikkalaismuusikko, jonka viimeksi olin nähnyt Nigeriassa, nyt soittamassa täydelle Tavastialle!
Niin kuin ehkä joku tietääkin, olen muutaman kesän työskennellyt viisumivirkailijana Nigeriassa. Kokemuksestani myös siis tiedän, että viisumin saaminen Länsi-Afrikan maista Eurooppaan ei ole itsestäänselvyys, vaan viisuminhakijoiden maahanmuuttoriski punnitaan varsin tarkkaan, ja moni jääkin rannalle. Siksi osasinkin olla erityisen iloinen, että juuri tämä artisti oli saanut mahdollisuuden tulla Suomeen ja esiintyä tässä kirjavassa muusikkojen joukossa.
Katsellessani konserttia en voinut olla muuta kuin onnellinen. Kaikki esiintyjät tuntuivat olevan tasa-arvoisen tervetulleita, ja heistä huokui ilo ja yhdessätekemisen meininki. Paluumuuttajan ahdistukseni laantui heti pykälällä, ja jouduin myös itse kyseenalaistamaan omat mielikuvani Suomesta ahdasmielisenä ja sisäänpäinkääntyneenä yhteiskuntana. Saatoin vain liikkua rytmin mukana ja myhäillä tyytyväisenä: juuri tällaisena haluan oman Suomeni nähdä!
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Uusi teksti
Tämä ensimmäinen teksti on harjoitus. En ole ikinä pitänyt blogia ja minua jännittää ihan kauheasti. Pelkään tietokoneita ja kaikkea tekniikkaa. Tilanne saattaa kuitenkin olla muuttumassa. Tänään avasin nimittäin ensimmäistä kertaa televisioni ja kaikki meni hyvin. Onnistumisestani innostuneena sain itseluottamusta perustaa myös tämän blogin.
En tiedä vielä tarkalleen mistä aion kirjoittaa, kukapa sitä voisi ennakkoon tietää. Innostun milloin mistäkin, mutta erityisesti olen kiinnostunut maahanmuuttokysymyksistä, kulttuurieroista, Afrikasta, hip hop -musiikista ja toisista ihmisistä. En kuulu mihinkään järjestöön tai kannata mitään tiettyä puoluetta, koska olen asioista yksinkertaisesti aivan liian montaa mieltä. Tässä blogissa ei siis etsitä totuutta vaan uusia näkökulmia.
Blogin nimi viittaa siihen, että olen tiedotusopin opiskelija ja vielä joku päivä ehta toimittaja. Tällä hetkellä olen myös paluumuuttaja ja hieman sekaisin kaikesta. Rakastan kirjoittamista ja teksteilläni haluan rikkoa omia mielikuviani maailmasta. Tunnen onnistuneeni, jos tuotokseni herättävät ajatuksia myös oman pääni ulkopuolella.
En tiedä vielä tarkalleen mistä aion kirjoittaa, kukapa sitä voisi ennakkoon tietää. Innostun milloin mistäkin, mutta erityisesti olen kiinnostunut maahanmuuttokysymyksistä, kulttuurieroista, Afrikasta, hip hop -musiikista ja toisista ihmisistä. En kuulu mihinkään järjestöön tai kannata mitään tiettyä puoluetta, koska olen asioista yksinkertaisesti aivan liian montaa mieltä. Tässä blogissa ei siis etsitä totuutta vaan uusia näkökulmia.
Blogin nimi viittaa siihen, että olen tiedotusopin opiskelija ja vielä joku päivä ehta toimittaja. Tällä hetkellä olen myös paluumuuttaja ja hieman sekaisin kaikesta. Rakastan kirjoittamista ja teksteilläni haluan rikkoa omia mielikuviani maailmasta. Tunnen onnistuneeni, jos tuotokseni herättävät ajatuksia myös oman pääni ulkopuolella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)