Täydellinen blogielämä

No niin, en ole kirjoittanut hetkeen, koska tissikirjoitukseni jälkeen minulle iski pieni rimakauhu. Että pystynkö kirjoittamaan tekstiä, joka olisi yhtä suosittu. Vaikka selväähän se on, että jos jo otsikossa mainitaan rinnat ja toistetaan ne vielä heti tekstin ensimmäisessä lauseessa, niin kyllähän se lukijoita kerää. Sen ovat jo iltalehdet meille opettaneet. Tissiotsikot ovat aina niitä klikatuimpia. Seuraavaksi suosituin aihe lienee perse, mutta tällä kertaa en voi ratsastaa näillä ihmismieltä kiihottavilla ruumiinosilla, vaan kirjoitan jostain muusta. Nimittäin lifestyle-blogeista.

Palattuani tänne parempien nettiyhteyksien ja älypuhelimien vyöhykkeelle, olen aktivoitunut sosiaalisessa mediassa aivan uudella vimmalla. Olen esimerkiksi liittynyt instagrammiin, jota vuosikaudet vastustelin. Instagrammin kautta taas olen löytänyt paljon lifestylebloggareita, joiden instatilit ovat täynnä toinen toistaan hienompia kuvia salaattikulhoista, jumppa-asuista ja kukkakedoista. Bloggarit itsekin ovat kauniita kuin kukkaset ja kuvissa vilahtelevat ystävät, lemmikit ja muut asusteet on aina sävy sävyyn valittuja.

Ensin tunsin pientä kateutta ja suurta ihailua näitä täydellisiä ihmisiä ja heidän uskomattomia kuviaan tirkistellessäni. Jos pitäisin lifestyle-blogia omasta elämästäni, niin se ei vain näyttäisi samalta. Tai ehkä päivän tai pari voisin miettiä joka aamu asuvalintojani, valmistaa alusta loppuun kaikki ateriani luomuraaka-aineista ja tehdä jumppaliikkeitä hikoilematta. Mutta viimeistään neljännen päivän kohdalla olisin jo niin poikki, että vetelehtisin vaan verkkareissa, söisin palanutta munakasta ja hakisin Makuunista ison pussin irtokarkkeja. Ja sulkisin blogini ja instagram-tilini lopullisesti.

Aivan varmasti lifestyle-bloggareillakin on niitä päiviä, jolloin heidän arkensa on muutakin kuin harkitusti valittuja asukokonaisuuksia. Tai niin toivon. Mutta epäilen. Niin tiivistä tuntuu olevan monen bloggarin julkaisutahti, että en tiedä ehtivätkö he ajatella mitään muuta kuin seuraavaa täydellistä kuvaa. Edes lomilla ei saa olla rauhassa. Bikinit ja muu rantalaukun sisältö on hienosti aseteltu hiekalle, koko lomamatkan kaikki ruoka-annokset kuvattu, ostokset hotellin sängyllä nätissä rivissä ja muutama mallikuva omasta huippuunviritetystä lomakropasta siihen päälle.

Mitä enemmän olen blogeja lukenut, ihailuni on vaihtunut huoleen. Olen huolissani lifestyle-bloggareiden jaksamisesta. He ovat kauniita, nuoria ja lahjakkaita. Ei heidän tarvitsisi todistella sitä jokaisella aterialla ja asuvalinnalla. Ei sillä, kauniiden kuvien katselu on inspiroivaa. Parhaimmat lifestyle-blogit ovatkin kuin aikuisten satuja; fantasiamaailma, jonne on kiva sukeltaa, mutta jossa en kyllä itse pystyisi asumaan aamusta iltaan. Joskus haluaisinkin nähdä nämä blogimaailman fantasiaolennot tukka sekaisin räjähtäneinä. Ihan vaan tietääkseni, että he ovat oikeasti olemassa. Ja että heillä on kaikki ok.

Epäreilut rinnat

Minulla on pienet rinnat. Huomasin sen jo teininä, vaikka silloin vielä kaikki yrittivät lohduttaa: ”Kyllä ne vielä kasvavat”. Mutta eivätpä kasvaneet. Itkin ja häpesin. Olin ihan varma, ettei kukaan mies ikinä katsoisi minuun päin ja olisin loppuelämäni yksin pienten tissieni kanssa. Epätoivoisimpina hetkinä toivoin, että olisin mieluummin kuollut kuin pienirintainen. Mielestäni vanhemmiltani oli miltei edesvastuutonta edes hankkia lapsi, jos tiedossa oli, että siitä voisi tulla pienirintainen.

Nyt olen päässyt asian yli. Paraneminen alkoi joissain kuntosalitreeneissä noin kymmenen vuotta sitten. Aloin siinä penkkipunnerrusta tehdessä miettiä, että mitä hittoa niillä isommilla tisseillä oikein tekisin? Näyttelisin niitä kaikille? No, en kai. Ja mihin ne oikein laittaisin? Mitä jos ne treenatessakin pomppisivat minne sattuu? Ehkei elämä pienten tissien kanssa ollutkaan aivan tuhoon tuomittua.

Suomessa kauneusihanne tuntuu olevan hoikka ja siro tyttö, jolla on mielellään isohkot rinnat. Nykyisin saa olla lihasta ja peppua, mutta katsokaa vaan fitness-kisojen voittajia ja huomaatte, että myös heillä on rasvaprosentin niukkuudesta huolimatta isot tissit, harvemmin tosin omat.

Pienirintaisuus tuntui aikoinaan erityisen epäreilulta, koska olen muuten iso. Jos olisinkin hoikka fitnesstyttö tai hentoinen keiju, niin pienirintaisuus olisi jotenkin perusteltua. Mutta olen pitkä ja minulla on perse ja lantio ja lihaksia. Ainoastaan ne tissit, ne minulta puuttuu.

Joskus ulkonäköahdistukseni kourissa ostelin huimia push-up bikineitä ja leikittelin ajatuksella silikonirinnoista. Jos olisin syntynyt Brasiliassa tai muussa lattarimaassa, jossa suku kustantaa 18-vuotis synttärilahjaksi kauneusleikkauksen, niin minulla olisi nyt varmasti vähintäänkin D-kuppi ja pari rasvaimua takana.

Onneksi kuitenkin keskityin muihin asioihin ja huomasin, että kauneusihanteita voi olla erilaisia. Oma ulkonäkökompleksini katosi lopullisesti Afrikassa. Nigeriassa naiset olivat kuka minkäkin kokoisia, mutta niin vaan sheikkasivat tanssilattialla kuin mallikaunottaret konsanaan. Ylpeästi pää pystyssä, ilman häivähdystäkään häpeästä. Yhtäkkiä pitkä vaalea tyttö, jolla oli takapuolta ja joka osasi tanssia, olikin sitä kuuminta kamaa. Itsetuntoni räjähti käsiin.

Nyt kun olen palannut Sambiasta, jossa olin todellinen kaunotar, Suomeen, jossa olen ihan kiva, mutta vähän väärän kokoinen, oma minäkuvani on taas murroksessa. Peilaan takapuoltani näyteikkunoista. Luen lehdistä laihdutusjuttuja. Vertaan itseäni muihin. Ja olen melko tyytyväinen. Ja ihan helvetin onnellinen, etten ikinä mennyt ottamaan niitä silikoneja. Itsetunnosta on paljon enemmän hyötyä kuin isoista tisseistä.

Ihmedieetti

Nyt olen saanut jo niin monta kommenttia hoikkuudestani ja pudonneista kiloista, että ajattelin saman tien paljastaa upean ulkomuotoni salaisuuden teille rakkaat lukijat. Itsehän en harrasta juuri vaakoja tai kalorien laskentaa tai yleensä mitään kurinalaisuutta vaativia dieettejä, joten sen takia tuttujen ja ystävien kommentit ovat tulleet yllätyksenä. Toki vaatteista olen huomannut, etteivät ne kiristä enää kovin pahasti. Yhtenä päivänä myös astuin puolivahingossa naapurin vaa’alle ja viisari ei värähtänytkään ihan niin paljoa kuin yleensä, joten siitä päättelin, että jotain on tekeillä.

Kyse ei kuitenkaan ole ollut kymmenien kilojen karistamisesta, vaan muutamasta kilosta (jotka nekin todennäköisesti lihasta). Joten mitä luultavimmin olen painoindeksin mukaan edelleen ylipainoinen ja rasvaprosenttini lähentelee erittäin korkeata. Onneksi en usko pelkkiin numeroihin, vaan terveisiin elämäntapoihin, joista nyt kerronkin teille. Tässä viisi vinkkiäni painonpudotukseen:

1. Vaihda maata

Muuta maahan, jossa ei ole irtokarkkihyllyjä joka nurkassa, jälkiruokakulttuuri on lapsen kengissä ja jossa lähin kunnollinen kauppa on kilometrien päässä. Valitse mielellään maa, jossa on kesä suurimman osan vuodesta niin, että kaupan hyllyillä notkuvat suklaalevyt ja pakasteessa lojuvat jäätelöt ovat lähes poikkeuksetta aina pari kertaa sulaneita.

2. Hanki koira ja minikokoiset siivousvälineet

Vielä viime keväänä kävin neljä kertaa viikossa kuntosalilla, nyt en ole avannut salin ovea 8 kuukauteen. Sen sijaan siivoan päivittäin, kiitos kahden karvojaan joka paikkaan tiputtelevan koiran, joista toisella on nyt vielä juoksuaikakin. Siivousvälineinä minulla on varreton 10 cm pitkä harja ja noin 10 cm x 10 cm kokoinen rikkalapio sekä rätti. Niiden kanssa konttaan ja kyykistelen päivittäin reilut puoli tuntia, mikä korvaa ihan hienosti minkä tahansa jalkaprässin.

3. Aloita leivontabisnes

Leipomisharrastuksellani on myös suuri osuus painon putoamiseen. Joskus väännän kakkuja ja keksejä kokopäivän kuumassa pikkukeittiössäni. Tunnit vaan vierähtelevät ja uunin sisältö vaihtuu, enkä muista syödä kunnon ruokaa. Leipomisen ohessa nuolen taikinakulhojen pohjia ja popsin palaneita keksejä. Joku voi ajatella, että sokerin, kerman ja voin syöminen ei ole hyväksi, mutta jo mummo vainaani tiesi, että niissä piilee kaikki tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet. Niinpä siis napsin vähän sieltä ja täältä ja vatsani pysyy kylläisenä, eikä ähkyä tai sokerihumalaa tule. Ja varsinaiset tuotokset myyn sitten muille ylipainoisille hymyssä suin.

4. Tanssi

Kaikista liikuntamuodoista tanssi on kaikkeista hauskin ja yksi ehdoton suosikkini. Aloitin tanssimisen jo ollessani äitini vatsassa. Tanssi sopii kaikille, sillä siinä ei tarvitse osata yhtään mitään ja sitä voi harrastaa ihan missä vaan. Itse tanssin kotona, bussipysäkeillä, liikennevaloissa ja joskus ihan klubeillakin. En tarvitse kuin jotakin rytmikästä musiikkia, ja niin vain alkaa ahteri heilumaan ja lantio vispaamaan ja siinä voi mennä tunteja ja tulla nälkäkin ennen kuin maltan lopettaa.

5. Köyhäile

Sitten kun laitan ruokaa, niin aika usein teen makarooneja tai riisiä ja siihen kaveriksi jotain jääkaapista löytyviä kasviksia, jotka eivät ole vielä pahasti pilaantuneet. Lihoja ja juustoja söisin myös, mutta ovat niin hintavia, että kauppojen hyllyille jää. Aina ravintolassakin, jos en osaa päättää, mitä söisin, mitä tapahtuu vallan jatkuvasti, valitsen aina sen halvimman. Ja se harvemmin on sisäfilettä, vaan aika usein joku kasvisvaihtoehto tai muu kevyempi juttu.

Inspiroidu näistä vinkeistä ja kesäkunto 2014 on sinun!

Teko!

Lapsena Malmintorin Prismassa joulupukki pyysi syliinsä. Kieltäydyin. Pukki ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi maanitteluaan. Jouduin sanomaan kovemmin: "En tule. Sä oot teko!" Pukki jätti vihdoin rauhaan.

Olisihan se pitänyt ymmärtää, että jos on laittanut vitivalkoisen tekoparran, mustasankaiset tekorillit ja liian kirkkaanpunaisen tekopukkipuvun ja puhuu tekoäänellä, niin ei ketään kiinnosta. Ja ihan samalla linjalla olen edelleen. Mikään teennäinen ei nappaa.

Nyt Suomessa ollessani olen ikäväkseni pannut merkille, että taas on ihmisillä paljon tekoa yllä. Ja nyt en puhu pukeista, vaikka se ajankohtaan sopisikin, vaan ihan tavallisista tytöistä ja naisista. Jokaisen trendikkään naisen naamaan on vedelty tekorusketus, luomille liimattu tekoripset, hiuksia jatkettu tekolisäkkeillä ja kynsissä on tekokynnet. Teko!

En toki halua lähteä syyllistämään, jotkut teko-osat voivat olla hienojakin, jos ne on hyvällä maulla laitettu. Olen itsekin kerran laittanut tekokynnet. Ne pilasivat omani ja kesti kaksi vuotta kasvattaa takaisin entiset kynteni. Kerran laitoin myös tekorusketuksen ja naamani ja raajani oli täynnä raitoja ja läikkiä. Tekohiuksia en ole kokeillut ja tekoripsiä en edes uskaltaisi, sillä hipiäni on niin herkkä, että varmasti saisin heti jonkun allergisen reaktion tekoripsiin laitettavista liimoista. Olen mieluummin aito ja  terve ja hyvännäköinen, sillä harvoin teko pukee ketään.

Mikä minua on välillä ihmetyttänyt, on se seikka, että monet viimeisen päälle viritetyt naikkoset kulkevat käsipuolessaan luonnontilaan jätetty mies. Kontrasti on suuri. Olen keskutellut asiasta ystävieni kanssa ja osa epäilee, etteivät miehet aina edes huomaa, että heidän naisensa on teko. Vasta kun tekoripset on riisuttu, mies kyselee, onko tyttöystävä käynyt kampaajalla.

Suomessa tekous on silti vielä hillittyä. Jo Ruotsissa tekoja on paljon enemmän ja heidän tekoutensa paljon laaja-alaisempaa. Olen vierailuni aikana katsonut yhtä suosikkiohjelmaani nimeltä Ruotsin miljonääriäidit - varmasti moni teistäkin on viettänyt aikaa laatuohjelman parissa - ja miljonääriäidithän ne vasta ovat tekoja. On tekotissejä, tekohuulia, tekohampaita jopa tekokädet. Tekous ja raha on vaarallinen yhdistelmä.

Olen koittanut miettiä, mistä tiettyjen vaaleaverikköjen taipumus tekouteen voi johtua. Uskon, että jos elää maassa, jossa kaikki ovat päivettyneitä pitkäsäärisiä blondeja, haluaa sitä erottua jotenkin edukseen ja olla vielä vähän päivettyneempi ja blondimpi ja pitkäsäärisempi. Äkkiä siitä voi tulla paha pakkomielle ja kova kierre, josta on vaikea hypätä pois. Ellei sitten ole jo pienestä pitäen oppinut välttämään tekoa. Teko!

Terveiset tarkkailijan paratiisista

Olen juuri Frankfurtin lentokentällä, tarkkailijan paratiisissa. Lentokentät ovat parhaita paikkoja seurata toisia ihmisiä, arvailla heidän alkuperäänsä ja elämäntarinoitaan. Tämä on nyt kolmas kenttä tällä reissulla ja neljäs onkin sitten kotoisa Helsinki-Vantaa.

Lusaka-Addis Abeba lentoa odotellessa porukka oli varsin tummahipiäistä muutamalla kovaäänisesti räkivällä kiinalaisella maustettuna. Addis Abeba-Frankfurt lennolle oli menossa jo hieman värikkäämpää porukkaa, joukossa muutama muu suomalainenkin.

Silmäni ovat aivan erikoisen harjaantuneet suomalaisten kanssasisarten ja -veljien bongailuun. Suomalaisen tunnistaa yleensä parhaiten vähän, tai välillä aika paljonkin, juntista pukeutumistyylistä. Tällä kertaa tuijottelin blondia tyttöä, jolla oli turkoosit kukka-glitter-kettinki-tennarit ja olin saman tien vakuuttunut hänen kansalaisuudestaan. Hymyilin typerille kengille, kunnes katsoin omiani. Punaruskean hiekkapölyn peittämät puna-valkoiset kenkäni näyttivät jokseenkin järkyttäviltä, eikä asiaa auttanut yhtään niiden sisältä pilkistävät turkoosit sukat. Juntti mikä juntti. Luulen, että suomalaistyttö tunnisti myös minut, mutta pysyimme molemmat varmuuden vuoksi hiljaa.

Toinen suosikkiarvailunkohteeni on ensilentäjät. Heitä oli Lusakasta lähteneellä lennolla arvatenkin aika paljon, sillä sen verran kiihkeästi ihmiset ottivat itsestään kuvia istumassa lentokoneessa, seisomassa lentokoneessa, vieruskaverin kanssa lentokoneessa ja yleiskuvaa tästä koko kaaoksesta.

Frankfurtin koneeseen menijöitä tarkkaillessani näkökenttääni osui yhtäkkiä suuri järjestäytnyt joukko ensikertalaisia. Tunnistin heidät erikoisesta pukeutumisesta. Päälle oli puettu kaikki mahdolliset lämpimännäköiset vaatteet leopardikuosisesta toppatakista raidalliseen villapipoon. Loput vaatteista oli sullottu kätevästi muovikasseihin. Ensilentäjien kasvoista paistoi pelko ja uteliaisuus.

Yhdellä matkalaisella oli lista, jossa oli kaikkien ensikertalaisten nimet ja syntymäajat. Siitä huomasin, että suurin osa oli alaikäisiä. Viisumivirkailijan hälytyskelloni alkoivat soida ja epäilin heti ihmiskauppaa, kunnes huomasin listaa kantavan miehen kädessä IOM:n kassin. Pakolaisia siis.

Lufthansan lentokenttävirkailija varmisti huomioni todenperäisyyden pahoittelemalla edessäni seisovalle naiselle, että hänen vieressään tällä lennolla istuisi somalipakolainen. Mikä valitettava kohtalo. Itse toivoin viereeni omaa pakoilaislasta, mutta sainkin seuraksi kaksi metrisen norjalaisherran, joka luki sivistyneesti romaania. Hänen edessään oli maastokuvioisella Arizona-lippiksellä varustettu amerikkalainen, joka oli hyvin keskittynyt Bruce Willisillä tähditettyyn action-leffaan. Sitä katsoessan hän laski tuolinsa niin alas, ettei norjalainen enää mahtunut penkkiinsä.

Samaan aikaan koitin itse häivyttää omaa kansallisuuttani piilottamalla kenkäni edessäistuvan aasialaismiehen penkin alle ja lukemalla vuoroin englanninkielistä, vuoroin saksankielistä lehteä. Pian penkkiinsä puserruksiin jäänyt norjalaismies kääntyi puoleeni ja sanoi: "I think I have to change my place". Johon minä "I totally understand", johon hän, "The guy must be American", johon minä, "Yes". 

Paljastuikin, etten ollut ainoa kansalaisuustarkkailija lennolla. Myöhemmin kävi vielä ilmi, että norjalainen oli käyttänyt samaa hämäystekniikkaa kuin minä. Hän ei ollutkaan norjalainen vaan kanadalainen, joka luki muita tarkkailijoita hämmentääkseen norjankielistä romaania.

Rusketus pelastaa kaiken

Aina ulkomailla asuessani minulle on ollut hyvin tärkeää se, että näytän hyvältä kotimaassa vieraillessani. Jos on kesäaika, olen aina ottanut tuntitolkulla aurinkoa piilottaakseni muutaman talven aikana kertyneen lisäkilon ja suklaan syönnistä naamaan puhjenneet finnit. Talvella solarium ja aurinkoraidat ovat ajaneet saman asian. Myös hyvää meikkiä ja uusia merkkivaatteita en ole koskaan väheksynyt.

Miksi sitten on niin tärkeä näyttää hyvältä, kun menee kotiin? Ihmisen on totta kai todistettava ystävilleen ja sukulaisilleen, että teki oikean valinnan lähtiessään ulkomaille. Että elämä on nyt jotenkin parempaa ja rikkaampaa ja kuinka se oikein säihkyy ulkoisesta olemuksestakin.

Jos näin ei ole, niin sitten on aivan erityisen tärkeää näyttää entistä paremmalta välttääkseen ikävään sävyyn kysytyt kysymykset siitä, kuinka siellä ulkomailla on oikein pärjätty. Kauhtuneet vaatteet, kalpea naama ja sotkuinen tukka eivät vakuuta, vaikka kuinka sanoisit rahatilanteen ja elämänlaadun olevan kohdallaan.

Asuessani Ruotsissa muistan kerran ostaneeni uusia merkkivaatteita ennen Suomeen menoa. Halusin näyttää yhtä tyylikkäältä kuin muotitietoiset ruotsalaisblondit. Mennessäni tapaamaan ystäviäni Helsingin keskustaan laitoin oikein korkokengät, vaikka en ollut ikinä pitänyt niitä Ruotsissa. Ystäväni eivät ilmeisesti huomanneet panostustani, sillä he totesivat yhteen ääneen, etten ollut yhtään muuttunut puolessa vuodessa. Olin pettynyt.

Nyt ollessani täällä Sambiassa aloin alitajuisesti taas valmistautumaan tulevaan Suomen matkaani ottamalla aurinkoa. Ystäväni huomasi heti rusketukseni. Paljastin auringonoton syyn ja löysin kohtalotoverin. Niin ikään Ruotsissa asunut ystäväni kertoi menneensä aina suihkurusketukseen ennen Suomen matkaa. Joskus suihkurusketukseen säästäminen johti muutaman päivän nälkäkuuriin, mutta oli sen arvoista. Suomen lomakuvissa kameraa katsoi kauniisti päivettynyt ja selvästikin menestynyt ja onnellinen nuori nainen. Sellainen, jolta yritän nyt itsekin näyttää.