torstai 20. helmikuuta 2014

Tieni wannabe-kirjailiaksi

Jo kouluikäisenä kirjoitin ystäväkirjojen haaveammattikohtaan kirjailia. Ilman j:tä tietenkin. Kirjoittamaan opin 6-vuotiaana ja päiväkirjan pidon aloitin heti 7-vuotiaana. Yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistä oli lyhyen ytimekäs: Liimani kuivui.

Tein omia kuvakertomuksiani, joissa seikkaili nukkeni ja minä. Minä ja viisitoistalapsinen perheeni oli niiden nimi. Halusin maailman nuorimmaksi kirjailiaksi. Kirjoittamisen lisäksi tietysti luin kohtuullisen paljon, niin kuin kunnon kirjailiat konsanaan. Kävin lainaamassa kirjani Pukinmäen kirjastosta. Kerran siellä kirjojen takakansia selaillessa törmäsin kirjaan, jonka kirjoittaja oli 10-vuotias. Olin jo 12 eikä minusta tulisi ikinä maailman nuorinta kirjailiaa. Peli oli menetetty.

Kirjoittaminen jäi joiksikin vuosiksi tauolle, mutta aloitin aktiivisen päiväkirjanpidon uudestaan 14-vuotiaana. Yläasteella äidinkielen opettajamme oli pitkä laiha nainen, joka toisinaan piti töissä Marimekon yöpaitaa, luulen, että ihan huomaamattaan. Hän vastusti sanaa ruveta, joten jo silloin opin ryhtymään rupeamisen sijaan. Opettaja luki minun ja parhaan ystäväni aineita usein ääneen. Muistaakseni yksi eniten suitsutusta saanut aineeni oli kuvaus lierihattuisesta naisesta.

Lukiossa aineitani luettiin yhä. Vielä viime vuonna yksi vanha ystäväni jaksoi muistella itkeneensä ja nauraneensa yhtä aikaa, kun minun ainetta luettiin. Kumpikaan ei tosin pystynyt muistamaan, mistä aine kertoi. Kunnianhimoisena ihmisenä ja wannabe-kirjailiana odotin äidinkielenkirjoituksista vähintään L:ää. Toisin kävi. Kirjoitin C:n. Romahdin.

Yritin vielä itsetuhoisesti pyrkiä toimittajakouluihin, mutta pääsykokeista sain vain joitain hassuja pisteitä, jotka eivät riittäneet edes varasijoille. Itseluottamukseni musertui lopullisesti. Pakenin kolmeksi vuodeksi Ruotsiin. Ruotsin kirjoituksista olin sentään saanut E:n, joten ruotsia vielä todistetusti osasin.

Ruotsin vuosien jälkeen tajusin kuinka hyvin itseasiassa osasinkaan suomen kieltä ja uskalsin taas haaveilla kirjoittamisesta. Hain toimittajakouluihin ja tadaa! Tällä kertaa pääsin. Koulua seurasi työharjoittelu ja freelancerin hommat. Yhtääkkiä olin ihka aito toimittaja, jo askeleen lähempänä kirjailiaa. Olo on edelleenkin epätodellinen. Viimeksi tänään hihittelin kauluksiini, kun esittelin itseni toimittajana. Niin monen pettymyksen läpikäyneenä omia onnistumisia ei usko sitten millään.


Paperillakin piakkoin ilmestyvän lifestyle-lehden 2 ekaa numeroa.

Toimittajan hommista olen sujuvasti hypännyt myös kirjakriitikkojen maailmaan. Koska oma esikoiskirjani on yhä pöytälaatikossa, olen ottanut tehtäväkseni arvostella muiden kirjoja. Kirjastolehden sivuilta voitte lukea arvioitani kasa päin. Uudessa käyntikortissani on myös termi, joka saa minut - ei vain hihittämään - vaan pikemminkin repeämään naurusta. Assistant Editor. Ihan englanninkielellä. Se on tittelini uudessa lifestyle-lehdessämme, joka löytyy nyt verkosta, mutta ajan kanssa myös lehtihyllyltä.

Enää ei puutu kuin se kirja.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Hyvää ystävänpäivää!

En ole ikinä liiemmin juhlinut ystävänpäivää. Ala-asteella muistan ostaneeni parille kaverille muutamalla markalla jotain rihkamaa Tiimarista. Yläasteella piti kerätä paperiseen sydämeen nimmareita kaikilta halaamiltaan tyypeiltä, mutta itse lähinnä pakoilin käytävien nurkissa ja sydämeni jäi tyhjäksi. Lukiossa kannoin ystävänpäivänä vihreää t-paitaa, se oli merkki siitä, että oli sinkku. Myöhemmin, jos minulla jotain suhteita oli, niin ne usein ehtivät loppua jo hyvissä ajoin ennen ystävänpäivää. Niinpä mitään ystävänpäivätraditioita ei päässyt syntymään.

Tämä ystävänpäivä onkin siis ollut yksi ikimuistoisimmista: sain hyvää palvelua Sambian maahanmuuttovirastossa. Kuka on siellä käynyt, tietää, että hyvä palvelu tai palvelu yleensäkin on siellä kiven takana. Olen käynyt kyseisessä virastossa nyt tämän vuoden aikana lähes viikoittaan ja käsikirjoitus on ollut joka kerta sama:

1. Tarkastan vanhasta hajonneesta kirjasta, josko sinne olisi laitettu nimeni ja oleskelulupani olisi valmis.

2. Nimeä ei ole kirjassa, joten marssin tiskille 7, jossa hymytön naisvirkailija patistaa minua katsomaan kirjasta vielä toisen kerran.

3. Katson kuuliaisena kirjasta vielä toistamiseen, mutta nimeä ei edelleenkään näy.

4. Nainen pyytää katsomaan vielä toisestakin kirjasta ja koska nimeä ei ole sielläkään, hän ohjaa minut tiskille 13, jossa valmiita oleskelulupia annetaan.

5. Oleskelulupia jakava mies käy läpi pari mappia ja sanoo, ettei lupa ole siellä.

6. Menen takaisin tylyn naisen tiskille. Hän soittaa kolleegalleen ja sanoo, että hakemus onkin jäänyt yläkertaan, eikä sitä ole vielä käsitelty ollenkaan ja pyytää minua menemään tiskille 14.

7. Tiskillä 14 maahanmuuttoviraston mukavin ja pätevin virkailija laittaa uuden leiman passiini ja pyytää tulemaan ensi viikolla uudestaan, silloin lupa on varmasti jo valmis.

Tätä näytelmää olemme näytelleet tänä vuonna jo valehtelematta 5 kertaa. Tänään kaikki meni kuitenkin toisin. Nimeä ei tietenkään ollut edelleenkään kirjassa, eikä lupa ollut vieläkään valmis, mutta skippasimme tällä kertaa monta turhaa vaihetta. Naisvirkailijan huulilla oli hento hymyntapainen, kun hän katsoi passiani ja laittoi siihen itse muitta mutkitta leiman ja käski tulla kuukauden kuluttua uudestaan, siis ei viikon vaan kuukauden!

Olin hieman häkeltynyt asioiden nopeasta ja ongelmattomasta sujumisesta, kunnes hoksasin syyn naisvirkailijan hyväntuulisuuteen. Hänen työpöydällään oli jumalattoman kokoinen kimppu punaisia ruusuja. Virkailija ei selvästikään jaksanut juoksuttaa minua ympäri virastoa, vaan varmasti jo mietti ystävänpäivädeittejään.

Kiitin hiljaa mielessäni ystävänpäivää. Vaikka ei itse kyseistä päivää juhlistaisikaan, niin silti ystävänpäivällä voi olla varsin hyviä seurauksia. Joten siis hyvää ystävänpäivää itse kullekin!


Tämä kuva ei liity tekstiin mitenkään, mutta arvelin 
lukijoiden arvostavan hymysuisia sydämiä.

Ja PS. Sain kyllä tänään myös yhden hopeaketjun. Siihen olin saanut jo muutama päivä sitten ankka-riipuksen. Juu luit ihan oikein. Olen siis tavannut toisen yhtä epäromanttisen ihmisen, joka ostelee minulle ankkoja sydämien sijaan. Arvostan.

torstai 6. helmikuuta 2014

Ihmedieetti


Nyt olen saanut jo niin monta kommenttia hoikkuudestani ja pudonneista kiloista, että ajattelin saman tien paljastaa upean ulkomuotoni salaisuuden teille rakkaat lukijat. Itsehän en harrasta juuri vaakoja tai kalorien laskentaa tai yleensä mitään kurinalaisuutta vaativia dieettejä, joten sen takia tuttujen ja ystävien kommentit ovat tulleet yllätyksenä. Toki vaatteista olen huomannut, etteivät ne kiristä enää kovin pahasti. Yhtenä päivänä myös astuin puolivahingossa naapurin vaaalle ja viisari ei värähtänytkään ihan niin paljoa kuin yleensä, joten siitä päättelin, että jotain on tekeillä.

Kyse ei kuitenkaan ole ollut kymmenien kilojen karistamisesta, vaan muutamasta kilosta (jotka nekin todennäköisesti lihasta). Joten mitä luultavimmin olen painoindeksin mukaan edelleen ylipainoinen ja rasvaprosenttini lähentelee erittäin korkeata. Onneksi en usko pelkkiin numeroihin, vaan terveisiin elämäntapoihin, joista nyt kerronkin teille. Tässä viisi vinkkiäni painonpudotukseen:

1. Vaihda maata

Muuta maahan, jossa ei ole irtokarkkihyllyjä joka nurkassa, jälkiruokakulttuuri on lapsen kengissä ja jossa lähin kunnollinen kauppa on kilometrien päässä. Valitse mielellään maa, jossa on kesä suurimman osan vuodesta niin, että kaupan hyllyillä notkuvat suklaalevyt ja pakasteessa lojuvat jäätelöt ovat lähes poikkeuksetta aina pari kertaa sulaneita.

2. Hanki koira ja minikokoiset siivousvälineet

Vielä viime keväänä kävin neljä kertaa viikossa kuntosalilla, nyt en ole avannut salin ovea 8 kuukauteen. Sen sijaan siivoan päivittäin, kiitos kahden karvojaan joka paikkaan tiputtelevan koiran, joista toisella on nyt vielä juoksuaikakin. Siivousvälineinä minulla on varreton 10 cm pitkä harja ja noin 10 cm x 10 cm kokoinen rikkalapio sekä rätti. Niiden kanssa konttaan ja kyykistelen päivittäin reilut puoli tuntia, mikä korvaa ihan hienosti minkä tahansa jalkaprässin.

3. Aloita leivontabisnes

Leipomisharrastuksellani on myös suuri osuus painon putoamiseen. Joskus väännän kakkuja ja keksejä kokopäivän kuumassa pikkukeittiössäni. Tunnit vaan vierähtelevät ja uunin sisältö vaihtuu, enkä muista syödä kunnon ruokaa. Leipomisen ohessa nuolen taikinakulhojen pohjia ja popsin palaneita keksejä. Joku voi ajatella, että sokerin, kerman ja voin syöminen ei ole hyväksi, mutta jo mummo vainaani tiesi, että niissä piilee kaikki tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet. Niinpä siis napsin vähän sieltä ja täältä ja vatsani pysyy kylläisenä, eikä ähkyä tai sokerihumalaa tule. Ja varsinaiset tuotokset myyn sitten muille ylipainoisille hymyssä suin.

4. Tanssi

Kaikista liikuntamuodoista tanssi on kaikkeista hauskin ja yksi ehdoton suosikkini. Aloitin tanssimisen jo ollessani äitini vatsassa. Tanssi sopii kaikille, sillä siinä ei tarvitse osata yhtään mitään ja sitä voi harrastaa ihan missä vaan. Itse tanssin kotona, bussipysäkeillä, liikennevaloissa ja joskus ihan klubeillakin. En tarvitse kuin jotakin rytmikästä musiikkia, ja niin vain alkaa ahteri heilumaan ja lantio vispaamaan ja siinä voi mennä tunteja ja tulla nälkäkin ennen kuin maltan lopettaa.

5. Köyhäile

Sitten kun laitan ruokaa, niin aika usein teen makarooneja tai riisiä ja siihen kaveriksi jotain jääkaapista löytyviä kasviksia, jotka eivät ole vielä pahasti pilaantuneet. Lihoja ja juustoja söisin myös, mutta ovat niin hintavia, että kauppojen hyllyille jää. Aina ravintolassakin, jos en osaa päättää, mitä söisin, mitä tapahtuu vallan jatkuvasti, valitsen aina sen halvimman. Ja se harvemmin on sisäfilettä, vaan aika usein joku kasvisvaihtoehto tai muu kevyempi juttu.

Inspiroidu näistä vinkeistä ja kesäkunto 2014 on sinun!