Urheilupäivä

Mulla on ollut urheilupäivä tänään. Se on ilmennyt silleen, että oon tiskannut urheiluvaatteissa, istunut tietokoneen ääressä urheiluvaatteissa, googlannut kuntosalien hintoja urheiluvaatteissa, maannut sängyssä, lukenut kirjaa, vienyt roskat ja nyt aloin just laittaa ruokaa urheiluvaatteissa. Ei siis mikään ihme, että tunnen itseni tänään ihan mielettömän urheilulliseksi!

Itselläni on hieman kaksijakoinen suhde urheiluun. Tavallaan inhoan sitä, tavallaan rakastan. Lapsena kieltäydyin kaikesta liikunnasta, koska siinä "tuli hiki ja alkoi hengästyttää". Sittemmin minut raahattiin luistelukouluun (ei tullut jääkaukalossa hiki!) ja jopa yleisurheilukentille (olin keskinkertainen kuulantyöntäjä), mutta kumpikaan näistä lajeista ei vienyt mukanaan. Luistelusta kyllä tykkäsin, mutta kun touhu 7-vuotiaana meni niin vakavaksi, että minut pudotettiin "ison kokoni" vuoksi kilpailuryhmästä, niin lopetin koko touhun siihen.

Vasta kun löysin koriskentille asenteeni urheiluun muuttui pysyvästi. Pallon perässä juokseminen oli niin kivaa, että muu unohtui. Kerrankin isosta koosta ja pituudesta oli myös hyötyä! Omistin koko nuoruuteni treenaamiselle. Ja ei se mennyt hukkaan. Olin monet vuodet joukkueeni luottopelaajia, pyörin nuorten maajoukkueringeissä ja voitin yhteensä 20 mitalia (just laskin!), joista kirkkaimpana yhä mielessä B-tyttöjen SM-kulta. Sain tsempparipalkintoja, olin pelireissuilla niin Pietarissa kuin New Orleansissa, pääsin urheilulukioon. Urheilu oli kivaa!

Vaikka pärjäsin koriskentällä melko hyvin, olin ihan kammottavan huono kaikissa fysiikkatesteissä ja niitähän meillä riitti! Ihan sama oliko kyseessä 60 metrin spurtti vai tasajalkahyppy, niin tiesi kyllä jo etukäteen, kenen tulos jäi häntäpäähän. Vaikka olin oppinut lajini salat, en edelleenkään ollut urheilullisesti lahjakas. Jopa voimatesteissä osa pienemmistä tytöistä meni ohi. Masensi ja turhautti. Tajusin, ettei minusta ehkä kaikesta treenaamisesta huolimatta tulisi Suomen parasta naiskoripalloilijaa. Elämä sai muuta sisältöä. Lopetin.

Vaikka aktiiviajat ovat jo kaukana takana, urheilu on jollain tasolla pysynyt elämässä edelleenkin. Nykyään treenaamiseni menee kausiluontoisesti. Välillä innostun liikkumaan päivittäin, joskus taas riittää, että puen vaan urheiluvaatteet päälle. Se, mitä korista pelatessani opin, oli kuitenkin, että urheilu voi olla myös kivaa. Edelleenkin pallopelit ja tanssi on semmoisia harrastuksia, etten niitä harrastaessa edes ajattele urheilevani. Kivoista lajeista saan vain lisäenergiaa ja mielettömän hyvän fiiliksen. Ja sitähän liikunta parhaillaan on; ei mitään fysiikkatestejä, sekuntikelloja tai mittanauhoja, vaan puhdasta elämäniloa. Eikä silloin edes huomaa, vaikka tulisi hiki ja vähän hengästyttäisi!

Katso kuva!

En sitten ole kirjoittanut tänne blogiin kohta kuukauteen. Ei ole ollut kerrassaan mitään sanottavaa, pelkkää kuvattavaa vaan. Kuten tarkkasilmäiset ovat jo huomanneet, olen ollut huolestuttavan ahkera päivittelemään kuvablogiini ja instagrammiin. Kuvauskiihkoni on jo kauan sitten ylittänyt kaikki normaaliuden ja säädyllisyyden rajat. Kuvia syntyy ihan joka päivä, pahimpina useita satoja. Mitä en saa järkkäriin talteen, sen kuvaan iPhonella.

Ajattelen kuvia aamusta iltaan ja öisin nään niistä unia. Auton ikkunalasin läpi tähyilen uusia kuvauspaikkoja, netistä katselen toisten hienoja otoksia, kirjastosta lainaan valokuvakirjoja, kaupungilla piipahdan valokuvanäyttelyyn, illalla leikkaan kotona lehdistä kuvia talteen, kadulla kulkiessa silmäilen kuvauksellisia ihmisiä, pahimman kuvauskiiman iskiessä hypin pöydille, konttaan lattialla, kyykin pusikoissa ja välillä poseeraan itsekin kameralle.

Jotta tämä ei nyt menisi ihan pelkäksi tekstiksi, niin tässä toissa viikonloppuinen maakuntamatkamme äitini tallentamana. Ei lisättävää. Kirjoitan sitten niitä syvällisiä vaikka ensi kerralla.

Kokemuksien keräilijä

"Jos ei muuta, niin se oli ainakin hieno kokemus!"

Näin saa usein kuulla ihmisiltä, jotka yrittävät peitellä omia tai toistensa toilailuja. Salakavalasti kokemuksista, huonoistakin sellaisista, on tehty positiivinen asia. Ollakseen jotakin, ihminen tarvitsee kokemuksia. Ihan millaisia vaan. Matkustelemme, harrastamme, seurustelemme, vaihdamme työtä ja asuinpaikkaa, koska haluamme kokemuksia. Kokemuksia arvostetaan! Pitää olla kokenut!

Kun olin 18-vuotias kotona asuva urheilijatyttö, tunsin loputonta ahdistusta kokemattomuudestani. Minulla ei ollut yhtään poikaystävää, en ollut ikinä juonut alkoholia niin paljon, että olisi mennyt muisti, en ollut ikinä saanut yhtään fritsua, en ollut koskaan liftannut tai ollut interrailillä, ujostelin ulkomaalaisia ihmisiä, pelkäsin puhua vieraita kieliä. Olin kokematon, olin nössö.

Kun ympäristöni leuhki seksikumppaneillaan, kännisekoiluillaan, ulkomaalaisilla kavereillaan, matkoillaan ja kaikella jännittävällä, mikä minun elämästäni selvästikin puuttui, päätin alkaa kokemaan. Koska olin niin kokematon, minulla ei ollut kerrassaan mitään menetettävää. Mitä tahansa tein, sain heti miljoona uutta kokemusta. Ja kokeilin lähes kaikkea, mitä kokeilla voi. Seurasi vuosien kokemusten kierre.

Olen tähän astisen elämäni aikana harrastanut koripalloa, haavipalloa, luistelua, yleisurheilua, balettia, street-tanssia, salsaa, reggatonia, afro-tanssia, juoksua, joogaa, kuntosalia, jumppia, melontaa, öljyvärimaalausta, valokuvausta, postimerkkien keräilyä, kirjoittamista, teatteria, käsitöitä, sähköurkujen soittoa, leipomista, vapaaehtoistöitä...

Olen ollut töissä siivoojana, kenkämyyjänä, varastotyöntekijänä, pizzanpaistajana, pesulatyöntekijänä, koripallovalmentajana, verkkokaupan asiakaspalvelussa, puhelinhaastattelijana, tv-shopin asiakaspalvelussa, viisumivirkailijana, vapaaehtoisena festivaalityöntekijänä, toimitusharjoittelijana, toimittajana, vapaaehtoisena kansalaisjärjestön viestintäihmisenä, kuvaajana, kirja-arvostelijana ja toimitussihteerinä...

Olen asunut Suomessa, Ruotsissa, Nigeriassa ja Sambiassa; lukenut ruotsia, englantia, saksaa, ranskaa ja espanjaa; opiskellut lehtijournalismia, kansainvälisiä suhteita, ihmisoikeuksia, antropologiaa, tiedotusoppia ja hieman sosiaalityötä; deittaillut suomalaista, ruotsalaista, liberialaista, nigerialaista, pakistanilaista, tansanialaista, ranskalaista ja sambialaista miestä.

Näitä listoja voisi jatkaa loputtomiin. Ja kaikki ne todistavat, että minua voi jo liioittelematta kutsua kokeneeksi. Olen utelias luonne ja mieluummin otan selvää kuin jossittelen. Usein kokemuksia hankkiessani olen tosin jo tiennyt, ettei tästä tulee mitään, mutta niin vaan olen jatkanut, jotta ei sitten jälkikäteen harmittaisi, että elämässä olisi jäänyt jotakin kokematta.

Ehkä se on osa aikuistumista, mutta en tarvitse enää yhtään kokemusta. En enää tarvitse mitään uusia harrastuksia, titteleitä tai poikaystäviä tunteakseni olevani joku. Olisin voinut tehdä asiat helpomminkin, kypsyä rauhassa ja kasvaa omaksi itsekseni vähemmilläkin kokemuksilla. Mutta en kadu kokemuksiani. Kokemukset opettavat. Toiset vaan tarvitsevat niitä enemmän kuin toiset.

Oma kokemuskiintiöni on nyt kuitenkin täynnä. Enää en aio kokea mitään, aion vaan elää.

Julkinen anteeksipyyntöni

Sanomattakin on selvää, että koko tähänastinen "kesä" on ollut poikkeuksellisen surkea. Pohjanoteeraus nähtiin nyt viikonloppuna. Sää tänä juhannuksena oli yhtä hyvä kuin viime jouluna.

Aluksi otin Sään rettelöinnin henkilökohtaisena loukkauksena. En voinut ymmärtää, miksi minua, Suomeen viimein asettumaan pyrkivää ihmistä, kohdeltiin näin rumasti. Välillä tuntui, että Sää piti minua suorastaan pilkkanaan. Aina kun pukeuduin asianmukaisesti toppatakkiin ja kaulaliinaan, aurinko rynni heti esiin ja sai hikikarpalot karkailemaan ohimoilleni. Sitten kun heitin takkini nurkkaan, tuli jostakin jäätävä tuuli ja sade, joka sai minut jähmettymään siihen paikkaan.

Ryvettyäni aikani itselsäälissä ja raekuuroissa, aloin ajatella asiaa tarkemmin. Ehkä olinkin itse kieroiluillani saanut sään sijoiltaan. Olinhan jo vuoden ajan onnistunut pakoilemaan talvea ja nyt siitä rankaistiin.

Suomen säihin verrattuna Sambiassa oli aina kesä. Mutta erityisen kuuma kesä oli loka-marraskuussa ja sen jälkeen alkava sadekausikin oli verraten lämmin. Maaliskuussa ennen sambialaisen talven alkua oli jälleen lyhyt kuuma kausi. Vietin siis koko "talven" lähinnä bikiineissä ja vakiovarusteeni kaupungille lähdettäessä olivat mekko ja sandaalit. Virheellisesti kuvittelin tämän jatkuvan myös Suomessa, mutta ei.

Pääsiäisen aikaanhan täällä rikottiin lämpöennätyksiä, mutta kyllä vaan säät muuttuivat, kun lentokoneeni renkaat tömähtivät Helsinki-Vantaan kentälle juuri vapun alla. Jäi vappu monilta juhlimatta, kun ulos ei kerta kaikkiaan kehdannut mennä. Sama tapahtui taas juhannuksena. Ja syy oli vain ja ainoastaan minun ja oman itsekkään sääkikkailuni. (Tosin minua voi myös kiittää siitä, että tänä juhannuksena hukkuneita oli poikkeuksellisesti vain yksi).

Ajattelinkin käyttää nyt tätä kanavaa julkiseen anteeksipyyntöön. Olen pahoillani, että näin törkeästi provosoin säätä pakenemalla kaukomaille ja aiheutin tällaisen kurjuuden tänne kesää pitkään odottaneeseen Pohjolaan. Anteeksi. Olen tästä syvästi pahoillani ja olenkin aloittanut neuvottelut Sään kanssa, jotta saisimme edes heinä-elokuuksi jokusen hellepäivän. Sää ei ole helppo leppyyteltävä, mutta en aio luovuttaa. Pyydän teiltä kuitenkin kärsivällisyyttä kesän odotukseen.

Kuten olette huomanneet, laitoin tähän oheen muutaman iloluonteisen Juhannus-kuvan, joista välittyy hyvin keskikesän juhlan ilo ja kauneus. Äitini onneksi lohdutti, että monissa lapsuuteni juhannus-kuvissa hallitseva elementti oli Rukkan sadetakit, että ei se ennenkään aina täydellistä ollut...

Kyseiset kuvat ovat siinäkin mielessä legendaarisia, että olen kuvannut ne ensi kertaa RAW:na. (No nyt ei-kamera-friikit putos kärryiltä, sorry). Editointi olikin aika jännää, vaikka mitään en siitä vielä ymmärtänytkään. Aion kuitenkin laittaa pian lisää juhannus-, mökki- ja muita kuvia sisarblogiini, joka on tässä vuoden aikana vaihtanut nimeään ja teemaansa varmaan jo viisi kertaa, mutta tällä hetkellä kantaa tällaista nimeä: Picture Diary by Laura. Koitan panna sinne oikein kauniita kuvia ja toivon, jospa se sääkin siitä ilostuisi.

Ps. Voitin perinteiseen tapaani Vasikkasaaren Juhannusjuhlien naisten tikanheiton tuloksella 34. Tällä kertaa palkinnoksi tuli Ivana Helsingin ihana laukku. Tikanheittotaito kulkee meillä suvussa, sillä äitini oli kisassa toinen ja isi miesten sarjassa kolmas. He saivat keittokirjan ja viinaa.

Kulttuurishokki x 5

Koska olen ollut täällä Suomen maalla jo lähes kaksi kuukautta ja kehitellyt itselleni hieman arkirutiinejakin, niin nyt on aika ruotia kokemiani kulttuurishokkeja. Ne ovat onneksi olleet luonteeltaan enimmäkseen positiivisia. Tässä viisi perustavanlaatuisinta:

1. Julkinen liikenne

Junissa, busseissa, metroissa ja ratikoissa matkustamisen riemua ei voita mikään! Tunnen itseni kuin action-leffan tähdeksi kun juoksen yhdestä kulkuvälineestä toiseen, sujahdan sulkeutuvista junan ovista viimeisellä sekunnilla, vaihdan suunnitelmaa lennosta ja hyppäänkin myöhässä olevan bussin sijasta ratikkaan. Tuntuu, että Helsinki on hyppysissäni ja olen vapaa kuin varpunen!

2. Vesi kaikissa muodoissa

Se, että vettä, niin kylmää kuin kuumaakin, tulee hanasta joka päivä hyvällä paineella, on asia, jota en kyllä enää kuukauden päästä muista arvostaa. Mutta vielä muistan. Ja mikä parasta tämä vesi maistuu jumalaiselta ja sitä voi juoda ilman minkäänlaista tislaamista tai keittämistä saamattaa hirveätä ripulia. Plussaa vielä siitä, että vettä ei ainoastaan tule hanasta, vaan sitä on ripoteltu myös ympäristöön aina niin rauhoittavien meren, jokien ja järvien muodossa. Tykkään.

3. Käveleminen

Enää ei tarvitse selitellä nolona, että haluaa kävellä parinsadan metrin matkan töistä asemalle, vaan sen kun pokkana lähtee tepastelemaan. Kaverit eivät pyörittele päätään ja koita tilailla sulle taksia vaan lähtevät kävelylle mukaan. Ja kävelemisellä ei täällä tarkoiteta puikkelehtimista autojen seassa ja pitkiä loikkia avoviemärien yli. Ei, meillä on täällä jalkakäytäviä ja kävelykatuja ja kaiken kukkuraksi vielä puistojakin, niin, että kävelijän mieli hehkuu ilosta.

4. Aikataulut ja niiden noudattaminen

Kun ystäväni soitti 20 minuuttia ennen sovittua tapaamistamme, että hän on 5 minuuttia myöhässä, olin niin vakavassa hämmennyksen tilassa, etten osannut sanoa muuta, kun että "ok". Täällä ihmiset pitävät aikatauluista kiinni ja ilmoittavat, jos juna on myöhässä tai auto liikenneruuhkassa. Töissäkin heti ekaksi mulle hankittiin tunnukset yhteiseen nettikalenteriin ja käteen lyötiin lista aineistopäivistä. Himmeästi muistan, että aikataulut ovat joskus olleet ahdistaviakin, mutta juuri nyt en voisi niitä enempää rakastaa!

5. Kauppojen tuotevalikoimat

Tämä on se ristiriitaisin. Olen monet kerrat seissyt häkeltyneenä jogurttihyllyn edessä ymmärtämättä kuka on keksinyt nämä kaikki kausimaut ja muut erikoistuotteet. Sama karkkihyllyllä. IPhoneen on tallentunut jo toista kymmentä kuvaa kirjavista tuoterivistöistä. Jo pelkästään Angry Birds -tuotteita tuntuu olevan ihan kaikissa muodoissa käsisaippuasta suklaavanukkaaseen. No eipähän käy aika pitkäksi tulevinaankaan kuukausina, kun ryhtyy kahlaamaan läpi kaikkia tuoteuutuuksia, joita näyttää tulevan joka päivä sen seitsemäntoista lisää.

Täydellinen blogielämä

No niin, en ole kirjoittanut hetkeen, koska tissikirjoitukseni jälkeen minulle iski pieni rimakauhu. Että pystynkö kirjoittamaan tekstiä, joka olisi yhtä suosittu. Vaikka selväähän se on, että jos jo otsikossa mainitaan rinnat ja toistetaan ne vielä heti tekstin ensimmäisessä lauseessa, niin kyllähän se lukijoita kerää. Sen ovat jo iltalehdet meille opettaneet. Tissiotsikot ovat aina niitä klikatuimpia. Seuraavaksi suosituin aihe lienee perse, mutta tällä kertaa en voi ratsastaa näillä ihmismieltä kiihottavilla ruumiinosilla, vaan kirjoitan jostain muusta. Nimittäin lifestyle-blogeista.

Palattuani tänne parempien nettiyhteyksien ja älypuhelimien vyöhykkeelle, olen aktivoitunut sosiaalisessa mediassa aivan uudella vimmalla. Olen esimerkiksi liittynyt instagrammiin, jota vuosikaudet vastustelin. Instagrammin kautta taas olen löytänyt paljon lifestylebloggareita, joiden instatilit ovat täynnä toinen toistaan hienompia kuvia salaattikulhoista, jumppa-asuista ja kukkakedoista. Bloggarit itsekin ovat kauniita kuin kukkaset ja kuvissa vilahtelevat ystävät, lemmikit ja muut asusteet on aina sävy sävyyn valittuja.

Ensin tunsin pientä kateutta ja suurta ihailua näitä täydellisiä ihmisiä ja heidän uskomattomia kuviaan tirkistellessäni. Jos pitäisin lifestyle-blogia omasta elämästäni, niin se ei vain näyttäisi samalta. Tai ehkä päivän tai pari voisin miettiä joka aamu asuvalintojani, valmistaa alusta loppuun kaikki ateriani luomuraaka-aineista ja tehdä jumppaliikkeitä hikoilematta. Mutta viimeistään neljännen päivän kohdalla olisin jo niin poikki, että vetelehtisin vaan verkkareissa, söisin palanutta munakasta ja hakisin Makuunista ison pussin irtokarkkeja. Ja sulkisin blogini ja instagram-tilini lopullisesti.

Aivan varmasti lifestyle-bloggareillakin on niitä päiviä, jolloin heidän arkensa on muutakin kuin harkitusti valittuja asukokonaisuuksia. Tai niin toivon. Mutta epäilen. Niin tiivistä tuntuu olevan monen bloggarin julkaisutahti, että en tiedä ehtivätkö he ajatella mitään muuta kuin seuraavaa täydellistä kuvaa. Edes lomilla ei saa olla rauhassa. Bikinit ja muu rantalaukun sisältö on hienosti aseteltu hiekalle, koko lomamatkan kaikki ruoka-annokset kuvattu, ostokset hotellin sängyllä nätissä rivissä ja muutama mallikuva omasta huippuunviritetystä lomakropasta siihen päälle.

Mitä enemmän olen blogeja lukenut, ihailuni on vaihtunut huoleen. Olen huolissani lifestyle-bloggareiden jaksamisesta. He ovat kauniita, nuoria ja lahjakkaita. Ei heidän tarvitsisi todistella sitä jokaisella aterialla ja asuvalinnalla. Ei sillä, kauniiden kuvien katselu on inspiroivaa. Parhaimmat lifestyle-blogit ovatkin kuin aikuisten satuja; fantasiamaailma, jonne on kiva sukeltaa, mutta jossa en kyllä itse pystyisi asumaan aamusta iltaan. Joskus haluaisinkin nähdä nämä blogimaailman fantasiaolennot tukka sekaisin räjähtäneinä. Ihan vaan tietääkseni, että he ovat oikeasti olemassa. Ja että heillä on kaikki ok.

Epäreilut rinnat

Minulla on pienet rinnat. Huomasin sen jo teininä, vaikka silloin vielä kaikki yrittivät lohduttaa: ”Kyllä ne vielä kasvavat”. Mutta eivätpä kasvaneet. Itkin ja häpesin. Olin ihan varma, ettei kukaan mies ikinä katsoisi minuun päin ja olisin loppuelämäni yksin pienten tissieni kanssa. Epätoivoisimpina hetkinä toivoin, että olisin mieluummin kuollut kuin pienirintainen. Mielestäni vanhemmiltani oli miltei edesvastuutonta edes hankkia lapsi, jos tiedossa oli, että siitä voisi tulla pienirintainen.

Nyt olen päässyt asian yli. Paraneminen alkoi joissain kuntosalitreeneissä noin kymmenen vuotta sitten. Aloin siinä penkkipunnerrusta tehdessä miettiä, että mitä hittoa niillä isommilla tisseillä oikein tekisin? Näyttelisin niitä kaikille? No, en kai. Ja mihin ne oikein laittaisin? Mitä jos ne treenatessakin pomppisivat minne sattuu? Ehkei elämä pienten tissien kanssa ollutkaan aivan tuhoon tuomittua.

Suomessa kauneusihanne tuntuu olevan hoikka ja siro tyttö, jolla on mielellään isohkot rinnat. Nykyisin saa olla lihasta ja peppua, mutta katsokaa vaan fitness-kisojen voittajia ja huomaatte, että myös heillä on rasvaprosentin niukkuudesta huolimatta isot tissit, harvemmin tosin omat.

Pienirintaisuus tuntui aikoinaan erityisen epäreilulta, koska olen muuten iso. Jos olisinkin hoikka fitnesstyttö tai hentoinen keiju, niin pienirintaisuus olisi jotenkin perusteltua. Mutta olen pitkä ja minulla on perse ja lantio ja lihaksia. Ainoastaan ne tissit, ne minulta puuttuu.

Joskus ulkonäköahdistukseni kourissa ostelin huimia push-up bikineitä ja leikittelin ajatuksella silikonirinnoista. Jos olisin syntynyt Brasiliassa tai muussa lattarimaassa, jossa suku kustantaa 18-vuotis synttärilahjaksi kauneusleikkauksen, niin minulla olisi nyt varmasti vähintäänkin D-kuppi ja pari rasvaimua takana.

Onneksi kuitenkin keskityin muihin asioihin ja huomasin, että kauneusihanteita voi olla erilaisia. Oma ulkonäkökompleksini katosi lopullisesti Afrikassa. Nigeriassa naiset olivat kuka minkäkin kokoisia, mutta niin vaan sheikkasivat tanssilattialla kuin mallikaunottaret konsanaan. Ylpeästi pää pystyssä, ilman häivähdystäkään häpeästä. Yhtäkkiä pitkä vaalea tyttö, jolla oli takapuolta ja joka osasi tanssia, olikin sitä kuuminta kamaa. Itsetuntoni räjähti käsiin.

Nyt kun olen palannut Sambiasta, jossa olin todellinen kaunotar, Suomeen, jossa olen ihan kiva, mutta vähän väärän kokoinen, oma minäkuvani on taas murroksessa. Peilaan takapuoltani näyteikkunoista. Luen lehdistä laihdutusjuttuja. Vertaan itseäni muihin. Ja olen melko tyytyväinen. Ja ihan helvetin onnellinen, etten ikinä mennyt ottamaan niitä silikoneja. Itsetunnosta on paljon enemmän hyötyä kuin isoista tisseistä.

Nuuskamuikkunen on palannut

Tässä viimeisen kuukauden aikana on taas vaihtunut kaupunki, maa ja manner. Pää sentään on vielä sama.

Äitienpäivänä sukulaistäti kysyi, olenko nyt asettunut pysyvästi tänne Helsinkiin? No enpä osannut vastata. Varmuudella voin vain sanoa, että olen täällä nyt toistaiseksi. Koitin selittää tädille, että tässä epävarmuuden varjostamassa pätkätöiden maailmassa harva pystyy suunnittelemaan elämäänsä alusta loppuun. Töitä tehdään niin kauan, kun niitä riittää ja siellä, missä niitä on tarjolla. Loput tulee sitten perässä.

Selitys kuulosti hyvin uskottavalta niin kauan, kunnes erehdyin katsomaan ympärilleni. Kaikki muut paikalla olleet sukulaiseni ovat hienosti osanneet asettua aloilleen ja pysyneet paikallaan viimeiset vuosikymmenet. Minä se vaan olen, joka vaellan levottomana päämäärästä toiseen.

Kuten tuore Tove100-testin tulos todisti, olen Nuuskamuikkunen. Kulkeminen on siis veressä. Arvostan vapautta ja hyljeksyn tavaraa. Kaikki totta. Vuosien varrella olen huomannut, että voin sopeutua lähes minne vaan. Loppujen lopuksi arki on aika samanlaista kaikkialla. Aina voi viihtyä, kun löytää hyviä tyyppejä ja mielekästä tekemistä. Ja hyviä tyyppejä on ihan kaikkialla, ihan yhtä lailla kuin idioottejakin.

Ystäväni ovat epäillen kysyneet, josko oikeasti viihdyn Suomessa? Viihdyn kyllä. Joka paikassa on ne hyvät ja huonot puolensa. Paitsi, että täällä on kasapäin rakkaita ihmisiä ja mittava määrä tärkeitä muistoja. Jos voin sopeutua jonnekin, mistä en tunne ketään, niin miksen omaan kotikaupunkiini?

En tiedä, aionko olla Nuuskamuikkunen ikuisesti. En haaveile rivitalonpätkästä, enkä Volvosta, mutta joskus haluaisin oman pesän. Nyt kun olen melkein kaksi vuotta taas asunut toisten ihmisten kalusteiden keskellä, olen alkanut kaivata omaa kotia. Arvatenkin siellä olisi vain vähän tavaraa: sänky, kirjoituspöytä ja maailmankartta.

Mielikuvia Sambiasta

Mitä sinä tiedät Sambiasta? Jos olet tavallinen suomalainen, ehkä suht paljon matkustellutkin, mutta et intohimoisesti eteläisen Afrikan asioihin paneutunut, vastaus on todennäköisesti: et mitään.

Mutta ei huolta, minä en tiennyt Sambiasta yhtään sen enempää, ennen kuin tulin tänne. En, vaikka toisinaan pidän itseäni jonkinasteisena Afrikka-tietäjänä. Paria kuukautta ennen lähtöäni aloitin agressiivisen googlausoperaation, jonka johdosta opin seuraavaa: Sambiassa on kuparikaivoksia ja paljon kiinalaisia ja että homo ei kannata Sambiassa olla tai pidätetään. Tämä oli kuva, jonka kansainvälinen media tarjosi. Muutamien sambialaisten blogien kautta sain myös jonkinlaisen käsityksen Sambian muoti- ja musiikkipiireistä; ne olivat pienet, mutta värikkäät.

Erilaisia sambialaisia kauppakeskuksia.

Jos en olisi koskaan ollut Sambiassa, enkä olisi vaivautunut googlaamaan, en tietäisi sitäkään vähää. Sambia ei ole uutisotsikoissa. Sambiassa ei ole ollut sisällissotia tai muita merkittäviä etnisiä konflikteja. Sambiassa ei ole ollut suurempia luonnonkatastrofeja, ei ankaraa nälänhätää, ei korkeaa rikollisuutta. Ei mitään uutisarvoista. Sillä ikävät asiathan ovat juuri niitä, jotka raivaavat tiensä uutisotsikoihin.

Suomalaisten kuva Afrikasta on usein melko rajoittunut. (Ai onko siellä liikennevaloja?) Mutta onko se meidän vikamme? Jos ei ole itse matkustanut Afrikassa, eikä omaa afrikkalaisia ystäviä tai perheenjäseniä tai muita kytköksiä mantereeseen, niin mistä sitä voisi mitään tietääkään. Etenkin, kun median antama kuva on usein pelkkää köyhyyttä ja kärsimystä parilla leijonalla höystettynä.

Erilaisia sambialaisia asuinympäristöjä.

Oma ensikosketukseni Afrikkaan oli vuonna 2008, kun menin Nigeriaan kesätöihin. Olin sekä innoissani että kauhuissani. Sanoin kavereilleni jokseenkin näin: "Varmaan kuolen, mutta se on sen arvoista!" Alussa kaikki oli niin erilaista ja ihmeellistä. Katujen varsien kaupustelijat, mies ajamassa moottoripyörällä pelastusliivit päällä. Välillä tuntui, että minulla oli enemmän yhteistä oman koirani kanssa kuin paikallisten ihmisten kanssa.

Afrikassa on kuitenkin monta todellisuutta. Tuloerot ovat huikeat, erityisesti öljyvaltio Nigeriassa, mutta myös täällä kuparimaa Sambiassa. Koulutettujen kaupunkilaisten maailma eroaa lukutaidottomien kyläläisten maailmasta aivan täysin, edes yhteistä kieltä, saati yhteisiä puheenaiheita ei välttämättä löydy. Lusakan kadut ovat täynnä suuria ja kiiltäviä citymaastureita, joita näkee Helsingissä harvemmin. Toisaalta paras tuliaislahja maaseudulle mentäessä on edelleen oma elävä kana.

 Erilaisia sambialaisia menopelejä.

Kirjoittajana minua kiinnostavatkin juuri ne toisenlaiset, uutisotsikkojen ulkopuolelle jäävät todellisuudet. Mitä sambialaiset nuoret ajattelevat abortista? Voivatko tummaihoiset suhtautua toisiinsa rasistisesti? Millaista on sambialainen kierrätystaide? Entä mistä inspiroituvat sambialaiset muotisuunnittelijat? Miltä kuulostaa sambialainen gospel- ja hiphop-musiikin yhdistelmä?

Kaikesta tästä kirjoitamme +260 Lifestyle -lehdessä, jonka printtiversion julkaisemiseen keräämme parhaillaan rahaa. Jos sinusta tuntuu, että kaipaisit pientä päivitystä Afrikka-uutisointiin, niin nyt on hyvä hetki toimia. Voit osallistua mesenaatissa olevaan yhteisörahoituskampanjaamme tästä ja saat itsellesi kyseisen lehden 3 ensimmäistä numeroa sekä monia uusia mielikuvia Sambiasta.

Diagnoosi: Luulosairas

Olen elämäni aikana sairastanut aivokasvaimen, muutaman ihosyövän, useamman kerran malarian ja koleran, myöskin HIV:n ja monta muuta tappavan vaarallista tautia. Siis henkisellä tasolla. Yleensä en mene lääkäriin, jos olen oikeasti kipeä. Silloinhan tiedän jo itsekin, että olen sairas ja parantelen mieluummin kotona itsekseni, kuin menen hourailemaan jonnekin terveyskeskuksen odotusaulaan. Mutta, jos minulla on epämääräisiä oreita: väsymystä, huonovointisuutta ja outoja kipuja, voin rampata sairaalasta toiseen ja käydä monissakin testeissä.

Koripallo aikoinani kävin lääkärillä kahdesti sydänlihastulehduksen takia. Ensimmäisen kerran olin noin 12-vuotias ja mennyt treeneihin vähän kipeänä, toisella kerralla olin noin 18-vuotias ja mennyt treeneihin vähän krapulaisena. Sykkeeni oli tavallista korkeampi ja sydämen tykytys tuntui voimistuvan päivä päivältä. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän se tykytti. Sydäntäni kuunneltiin, mutta mitään poikkeavaa siinä ei ollut. Kummallakin kerralla minulle määrättiin viikon verran hermolomaa, mutta en käsittänyt miksi.

Kerran tultuani Nigeriasta Ruotsiin olin voimaton ja huonovointinen, enkä osannut yhdistää sitä kahteen matkustamisen takia lähes unettomaan yöhön. Olin ihan varma, että minulla oli joku eksoottinen tauti ja olin vakavasti sairas. Olin jo ollut kotini viereisellä terveysasemalla laboratoriokokeissa, jotka olivat kaikki negatiivisia, mutta kaikkihan tietävät terveyskeskuspalveluiden maineen ja laadun, joten en alkanut leikkimään terveydelläni, vaan soitin paikallisen sairaalan päivystyspuhelimeen. Puhelimeen vastannut nainen tiedusteli vointiani ja kysyi lopuksi, oliko minulla ihottumaa. Menin tietenkin heti katsomaan peilistä ja johan kaulalleni alkoi nousta jotain punaisia läikkiä. Oli. Se oli totta. Olin vakavasti sairas.

Seuraavana päivänä menin sairaalan päivystykseen. Siellä, toisin kuin terveysasemalla, minut otettiin heti vakavasti ja laitettiin sairaalasänkyyn makaamaan ja käteen joku jännittävä renkula, jossa luki nimeni ja kaikki tietoni. Olin hyvin otettu kaikesta tästä huomiosta ja asioiden vakavasta luonteesta. Nenääni tungettiin pumpulipuikkoja ja verikokeita otettiin. Kaikki mahdollinen testattiin malariasta lintuinfluenssaan. Lopulta mitään ei löytynyt, ei edes kuumetta, jota väitin minulla olevan ainakin 39 astetta. Poistuin paikalta hieman nolostuneena, mutta tyytyväisenä. Nyt oli kaikki testattu ja mieli vapaa. Viiletin pyörälläni kotiin ja seuraavana aamuna olin todella energinen ja terve.

Suomeen palattuani innostuin aivan mielettömästi yliopiston opiskelijoille tarjolla olevista YTHS:n palveluista, joten menin sinne heti ensimmäisenä kouluviikkonani testaamaan kaiken mahdollisen. Ei mitään. Viimeisenä Tampereen keväänä kävimme ystäväni kanssa kilvan YHTS:llä, sillä meillä molemmilla oli koko ajan joku orastava taudin oire ja pakkohan ne oli kaikki nyt heti selvittää, kun ilmainen terveydenhoito oli vielä käden ulottuvilla.

Viimeisellä käyntikerrallani olin vakuuttunut, että minulla oli ihosyöpä. Näytin lääkärille olkapäässä olevaa luomea, jonka olin joku aika sitten vahingossa repäissyt ja joka oli arpeutunut. Lääkäri ei löytänyt luomesta mitään poikkeavaa. Varmuuden vuoksi näytin vielä yhtä kainalossani olevaa ulkonevaa luomea, mutta lääkäri ei innostunut siitäkään. Entäpä nämä kolmion muodostavat kolme luomea käsivarressa? Ei. Kun en muutakaan keksinyt, näytin vielä käsissäni olevia pieniä punaisia pilkkuja. Normaaleita. Entä jalkojen valkoiset pilkut? Ihan tavallisia. Koska en kertakaikkiaan keksinyt enää mitään vialla olevaa, pyysin varmuuden vuoksi allergialääkkeitä heinänuhaan. Lääkäri antoi reseptin sen enempiä kyselemättä ja näytti helpottuneettalta, kun lähdin.

Tapauksesta on kohta kaksi vuotta ja tänään huomasin nuo allergialääkkeet meikkipussissani. Ne olivat siellä lähes koskemattomina, sillä heinänuhaa minulla ei kyllä koskaan ole ollut. Mutta ainakin on lääkkeet olemassa, jos sattuisi tulemaan.

Yksilökulttuurin kyllästämä

Elämässäni tärkeintä on minä. Mietin usein, mitä minä haluan, mistä minä pidän, mitä minä tahdon tehdä, millainen minä olen. Olen suomalainen, länsimaalainen, kaupunkilainen, ja ainoa lapsi, ja jo se antaa aika hyvät lähtökohdat itsenäisyydelle, itsepäisyydelle ja, noh, myös itsekkyydelle.

Jo lapsena minäkäsitykseni oli poikkeuksellisen voimakas. Leikin Minää. Muistan kerran Hakaniementorilla, kun joku tuohikoreja myynyt pahaa aavistamaton mummeli kysyi n. 4-vuotiaalta Minältä, että "Mikäs se pikkulikan nimi on?" Vastasin topakasti, että "Minä". Nainen ei yhtään tajunnut, vaan sanoi "Ai Minna?" "Ei kun MINÄ!" huusin naama punaisena. Vanha nainen pysyi sen jälkeen hiljaa, eikä enää kysellyt tyhmiä. Selvähän se oli, että minä olin Minä.

Ekalla luokalla komensin luokkalaisiani olemaan hiljaa tunnilla. En sitten yhtään kestänyt, että siellä joku mölisi, kun yritin tehdä tärkeitä koulutehtäviäni. Opettaja huomautti, että hän oli opettaja luokassa ja hänen tehtävänsä oli komentaa muita oppilaita, ei minun. Mulkaisin opettajaa vihaisena ja olin ihan varma, etten saisi ikinä stipendiä näiden erimielisyyksien takia, mutta sain kuin sainkin sen tokalla ja vielä monta kertaa sen jälkeen.

Olen aina tykännyt tehdä asioita itsekseni, omassa rauhassa, mahdollisimman hyvin. Itseni kehittäminen on elämäntehtäväni. Joskus se menee överiksi. Viilaan ja hion kaikkea. Omistaudun työlleni. Usein saatan unohtua omiin maailmoihini ja viettää vaikka koko viikonlopun yksin kotona. Mutta silloin yleensä sunnuntai-iltaan mennessä alan jo käydä itseni hermoille ja minun on pakko hakeutua muiden seuraan.

Tätä taustaa vastaan olin vähintääkin järkyttynyt, kun käväisin muuan juttukeikan vuoksi Sambian yliopiston opiskelija-asuntoloissa, joissa yhdessä pikkuhuoneessa on petipaikka kahdelle. Se jo yksistään riitti järkyttämään minua, mutta todellisuus oli paljon pahempi. Yhdessä sängyssä nukkui kaksi tyttöä ja lattialla pari lisää. Yhdessä huoneessa saattoi siis olla kahdeksankin tyyppiä.

Mukosha, yhteisökulttuurin kasvatti esittelemässä minulle, 

yksilökulttuurin tuotteelle Sambian yliopiston opiskelija-asuntoja. 

Tuonkin sängyn jakoi kaksi opiskelijaa. 

Kaapin toisella puolella asui vielä muutama lisää.

Meikäläinen olisi saanut hermoromahduksen viidessä minuutissa. Ei omaa rauhaa, ei omaa tilaa. Voin olla ilman rahaa, vaatteita, karkkia ja ruokaa, mutta oman tilan tarvitsen tai menen ihan hajalle. Ja erityisesti mitä tulee opiskeluun tai työntekoon en edelleenkään kestä turhia hölisijöitä ympärillä.

Tämän traumaattisen vierailun jälkeen totesin itselleni, että olen auttamaton yksilökulttuurin tuote. En ole tottunut jakamaan edes suihkugeeliäni muiden kanssa, saati sänkyäni. Olen onnekas, että asun väljästi ja asunnossa olevat kaksi koiraa ja toinen ihminen rakastavat myös omaa rauhaa.

En kuitenkaan vihaa muita ihmisiä, niin kuin nyt virheellisesti ehkä ajattelit. Pahimmat painajaiseni ovat koko elämäni ajan liittyneet siihen, että jonain aamuna herään ja huomaan olevani maailman ainoa ihminen ja vanhempani ovat muuttuneet roboteiksi. Rakastan ihmisiä. Mutta rakastaakseni heitä tarvitsen toisinaan hieman välimatkaa.

Tieni wannabe-kirjailiaksi

Jo kouluikäisenä kirjoitin ystäväkirjojen haaveammattikohtaan kirjailia. Ilman j:tä tietenkin. Kirjoittamaan opin 6-vuotiaana ja päiväkirjan pidon aloitin heti 7-vuotiaana. Yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistä oli lyhyen ytimekäs: Liimani kuivui.

Tein omia kuvakertomuksiani, joissa seikkaili nukkeni ja minä. Minä ja viisitoistalapsinen perheeni oli niiden nimi. Halusin maailman nuorimmaksi kirjailiaksi. Kirjoittamisen lisäksi tietysti luin kohtuullisen paljon, niin kuin kunnon kirjailiat konsanaan. Kävin lainaamassa kirjani Pukinmäen kirjastosta. Kerran siellä kirjojen takakansia selaillessa törmäsin kirjaan, jonka kirjoittaja oli 10-vuotias. Olin jo 12 eikä minusta tulisi ikinä maailman nuorinta kirjailiaa. Peli oli menetetty.

Kirjoittaminen jäi joiksikin vuosiksi tauolle, mutta aloitin aktiivisen päiväkirjanpidon uudestaan 14-vuotiaana. Yläasteella äidinkielen opettajamme oli pitkä laiha nainen, joka toisinaan piti töissä Marimekon yöpaitaa, luulen, että ihan huomaamattaan. Hän vastusti sanaa ruveta, joten jo silloin opin ryhtymään rupeamisen sijaan. Opettaja luki minun ja parhaan ystäväni aineita usein ääneen. Muistaakseni yksi eniten suitsutusta saanut aineeni oli kuvaus lierihattuisesta naisesta.

Lukiossa aineitani luettiin yhä. Vielä viime vuonna yksi vanha ystäväni jaksoi muistella itkeneensä ja nauraneensa yhtä aikaa, kun minun ainetta luettiin. Kumpikaan ei tosin pystynyt muistamaan, mistä aine kertoi. Kunnianhimoisena ihmisenä ja wannabe-kirjailiana odotin äidinkielenkirjoituksista vähintään L:ää. Toisin kävi. Kirjoitin C:n. Romahdin.

Yritin vielä itsetuhoisesti pyrkiä toimittajakouluihin, mutta pääsykokeista sain vain joitain hassuja pisteitä, jotka eivät riittäneet edes varasijoille. Itseluottamukseni musertui lopullisesti. Pakenin kolmeksi vuodeksi Ruotsiin. Ruotsin kirjoituksista olin sentään saanut E:n, joten ruotsia vielä todistetusti osasin.

Ruotsin vuosien jälkeen tajusin kuinka hyvin itseasiassa osasinkaan suomen kieltä ja uskalsin taas haaveilla kirjoittamisesta. Hain toimittajakouluihin ja tadaa! Tällä kertaa pääsin. Koulua seurasi työharjoittelu ja freelancerin hommat. Yhtääkkiä olin ihka aito toimittaja, jo askeleen lähempänä kirjailiaa. Olo on edelleenkin epätodellinen. Viimeksi tänään hihittelin kauluksiini, kun esittelin itseni toimittajana. Niin monen pettymyksen läpikäyneenä omia onnistumisia ei usko sitten millään.

Paperillakin piakkoin ilmestyvän lifestyle-lehden 2 ekaa numeroa.

Toimittajan hommista olen sujuvasti hypännyt myös kirjakriitikkojen maailmaan. Koska oma esikoiskirjani on yhä pöytälaatikossa, olen ottanut tehtäväkseni arvostella muiden kirjoja. Kirjastolehden sivuilta voitte lukea arvioitani kasa päin. Uudessa käyntikortissani on myös termi, joka saa minut - ei vain hihittämään - vaan pikemminkin repeämään naurusta. Assistant Editor. Ihan englanninkielellä. Se on tittelini uudessa lifestyle-lehdessämme, joka löytyy nyt verkosta, mutta ajan kanssa myös lehtihyllyltä.

Enää ei puutu kuin se kirja.

Hyvää ystävänpäivää!

En ole ikinä liiemmin juhlinut ystävänpäivää. Ala-asteella muistan ostaneeni parille kaverille muutamalla markalla jotain rihkamaa Tiimarista. Yläasteella piti kerätä paperiseen sydämeen nimmareita kaikilta halaamiltaan tyypeiltä, mutta itse lähinnä pakoilin käytävien nurkissa ja sydämeni jäi tyhjäksi. Lukiossa kannoin ystävänpäivänä vihreää t-paitaa, se oli merkki siitä, että oli sinkku. Myöhemmin, jos minulla jotain suhteita oli, niin ne usein ehtivät loppua jo hyvissä ajoin ennen ystävänpäivää. Niinpä mitään ystävänpäivätraditioita ei päässyt syntymään.

Tämä ystävänpäivä onkin siis ollut yksi ikimuistoisimmista: sain hyvää palvelua Sambian maahanmuuttovirastossa. Kuka on siellä käynyt, tietää, että hyvä palvelu tai palvelu yleensäkin on siellä kiven takana. Olen käynyt kyseisessä virastossa nyt tämän vuoden aikana lähes viikoittaan ja käsikirjoitus on ollut joka kerta sama:

1. Tarkastan vanhasta hajonneesta kirjasta, josko sinne olisi laitettu nimeni ja oleskelulupani olisi valmis.

2. Nimeä ei ole kirjassa, joten marssin tiskille 7, jossa hymytön naisvirkailija patistaa minua katsomaan kirjasta vielä toisen kerran.

3. Katson kuuliaisena kirjasta vielä toistamiseen, mutta nimeä ei edelleenkään näy.

4. Nainen pyytää katsomaan vielä toisestakin kirjasta ja koska nimeä ei ole sielläkään, hän ohjaa minut tiskille 13, jossa valmiita oleskelulupia annetaan.

5. Oleskelulupia jakava mies käy läpi pari mappia ja sanoo, ettei lupa ole siellä.

6. Menen takaisin tylyn naisen tiskille. Hän soittaa kolleegalleen ja sanoo, että hakemus onkin jäänyt yläkertaan, eikä sitä ole vielä käsitelty ollenkaan ja pyytää minua menemään tiskille 14.

7. Tiskillä 14 maahanmuuttoviraston mukavin ja pätevin virkailija laittaa uuden leiman passiini ja pyytää tulemaan ensi viikolla uudestaan, silloin lupa on varmasti jo valmis.

Tätä näytelmää olemme näytelleet tänä vuonna jo valehtelematta 5 kertaa. Tänään kaikki meni kuitenkin toisin. Nimeä ei tietenkään ollut edelleenkään kirjassa, eikä lupa ollut vieläkään valmis, mutta skippasimme tällä kertaa monta turhaa vaihetta. Naisvirkailijan huulilla oli hento hymyntapainen, kun hän katsoi passiani ja laittoi siihen itse muitta mutkitta leiman ja käski tulla kuukauden kuluttua uudestaan, siis ei viikon vaan kuukauden!

Olin hieman häkeltynyt asioiden nopeasta ja ongelmattomasta sujumisesta, kunnes hoksasin syyn naisvirkailijan hyväntuulisuuteen. Hänen työpöydällään oli jumalattoman kokoinen kimppu punaisia ruusuja. Virkailija ei selvästikään jaksanut juoksuttaa minua ympäri virastoa, vaan varmasti jo mietti ystävänpäivädeittejään.

Kiitin hiljaa mielessäni ystävänpäivää. Vaikka ei itse kyseistä päivää juhlistaisikaan, niin silti ystävänpäivällä voi olla varsin hyviä seurauksia. Joten siis hyvää ystävänpäivää itse kullekin!

Tämä kuva ei liity tekstiin mitenkään, mutta arvelin 

lukijoiden arvostavan hymysuisia sydämiä.

Ja PS. Sain kyllä tänään myös yhden hopeaketjun. Siihen olin saanut jo muutama päivä sitten ankka-riipuksen. Juu luit ihan oikein. Olen siis tavannut toisen yhtä epäromanttisen ihmisen, joka ostelee minulle ankkoja sydämien sijaan. Arvostan.

Ihmedieetti

Nyt olen saanut jo niin monta kommenttia hoikkuudestani ja pudonneista kiloista, että ajattelin saman tien paljastaa upean ulkomuotoni salaisuuden teille rakkaat lukijat. Itsehän en harrasta juuri vaakoja tai kalorien laskentaa tai yleensä mitään kurinalaisuutta vaativia dieettejä, joten sen takia tuttujen ja ystävien kommentit ovat tulleet yllätyksenä. Toki vaatteista olen huomannut, etteivät ne kiristä enää kovin pahasti. Yhtenä päivänä myös astuin puolivahingossa naapurin vaa’alle ja viisari ei värähtänytkään ihan niin paljoa kuin yleensä, joten siitä päättelin, että jotain on tekeillä.

Kyse ei kuitenkaan ole ollut kymmenien kilojen karistamisesta, vaan muutamasta kilosta (jotka nekin todennäköisesti lihasta). Joten mitä luultavimmin olen painoindeksin mukaan edelleen ylipainoinen ja rasvaprosenttini lähentelee erittäin korkeata. Onneksi en usko pelkkiin numeroihin, vaan terveisiin elämäntapoihin, joista nyt kerronkin teille. Tässä viisi vinkkiäni painonpudotukseen:

1. Vaihda maata

Muuta maahan, jossa ei ole irtokarkkihyllyjä joka nurkassa, jälkiruokakulttuuri on lapsen kengissä ja jossa lähin kunnollinen kauppa on kilometrien päässä. Valitse mielellään maa, jossa on kesä suurimman osan vuodesta niin, että kaupan hyllyillä notkuvat suklaalevyt ja pakasteessa lojuvat jäätelöt ovat lähes poikkeuksetta aina pari kertaa sulaneita.

2. Hanki koira ja minikokoiset siivousvälineet

Vielä viime keväänä kävin neljä kertaa viikossa kuntosalilla, nyt en ole avannut salin ovea 8 kuukauteen. Sen sijaan siivoan päivittäin, kiitos kahden karvojaan joka paikkaan tiputtelevan koiran, joista toisella on nyt vielä juoksuaikakin. Siivousvälineinä minulla on varreton 10 cm pitkä harja ja noin 10 cm x 10 cm kokoinen rikkalapio sekä rätti. Niiden kanssa konttaan ja kyykistelen päivittäin reilut puoli tuntia, mikä korvaa ihan hienosti minkä tahansa jalkaprässin.

3. Aloita leivontabisnes

Leipomisharrastuksellani on myös suuri osuus painon putoamiseen. Joskus väännän kakkuja ja keksejä kokopäivän kuumassa pikkukeittiössäni. Tunnit vaan vierähtelevät ja uunin sisältö vaihtuu, enkä muista syödä kunnon ruokaa. Leipomisen ohessa nuolen taikinakulhojen pohjia ja popsin palaneita keksejä. Joku voi ajatella, että sokerin, kerman ja voin syöminen ei ole hyväksi, mutta jo mummo vainaani tiesi, että niissä piilee kaikki tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet. Niinpä siis napsin vähän sieltä ja täältä ja vatsani pysyy kylläisenä, eikä ähkyä tai sokerihumalaa tule. Ja varsinaiset tuotokset myyn sitten muille ylipainoisille hymyssä suin.

4. Tanssi

Kaikista liikuntamuodoista tanssi on kaikkeista hauskin ja yksi ehdoton suosikkini. Aloitin tanssimisen jo ollessani äitini vatsassa. Tanssi sopii kaikille, sillä siinä ei tarvitse osata yhtään mitään ja sitä voi harrastaa ihan missä vaan. Itse tanssin kotona, bussipysäkeillä, liikennevaloissa ja joskus ihan klubeillakin. En tarvitse kuin jotakin rytmikästä musiikkia, ja niin vain alkaa ahteri heilumaan ja lantio vispaamaan ja siinä voi mennä tunteja ja tulla nälkäkin ennen kuin maltan lopettaa.

5. Köyhäile

Sitten kun laitan ruokaa, niin aika usein teen makarooneja tai riisiä ja siihen kaveriksi jotain jääkaapista löytyviä kasviksia, jotka eivät ole vielä pahasti pilaantuneet. Lihoja ja juustoja söisin myös, mutta ovat niin hintavia, että kauppojen hyllyille jää. Aina ravintolassakin, jos en osaa päättää, mitä söisin, mitä tapahtuu vallan jatkuvasti, valitsen aina sen halvimman. Ja se harvemmin on sisäfilettä, vaan aika usein joku kasvisvaihtoehto tai muu kevyempi juttu.

Inspiroidu näistä vinkeistä ja kesäkunto 2014 on sinun!

I'm a Hustler

Työskennellessäni muinoin viisumivirkailijana Nigeriassa yli 90 prosenttia  haastattelemistani länsiafrikkalaisista kertoi ammatikseen business manager. Kyseltyäni hieman tarkemmin näiden bisnesmiesten ja -naisten työstä, paljastui usein, että he kaupustelivat kaduilla tai tienristeyksissä mitä tahansa feikki aurinkolaseista puheaikaan. Business manager ei välttämättä täysin kuvannut heidän työnsä luonnetta, mutta ei ollut ihan väärinkään sanottu. Haastateltavani olivat epäilemättä varsin nerokkaita, itsenäisiä yrittäjiä, joilla oli pokkaa myydä ihan mitä tahansa, myös omia valheitaan.

Tällaisia yrittäjiä, vaikkakaan ei aivan yhtä aggressiivisia, löytyy myös Sambiasta. Kadunkulmat ovat täynnä jos jonkinnäköistä kauppiasta, jotka puikkelehtivat ammattimaisesti autojen välissä myyden milloin koiranpentuja, milloin maailmankarttoja. Kerran näin myynnissä myös tavallisen suomalaisennäköisen sorsan. Ajattele mikä miljoonabusiness! Ensi kesänä aion siepata kaikki Kaivopuiston sorsat ja mennä myymään niitä Stockan kellon alle. Varmasti kauppa käy!

Tai no. Suomessa mahdollisuudet pienyrittäjyyteen ovat vähän toiset. Täällä käytännössä kuka vaan voi pistää kojunsa pystyyn, mihin vaan tai liikuskella ympäriinsä myyntiartikkeleidensa kanssa varsin vapaasti. Eilen tapasin kampaaja-Angelan, joka oli laittanut letitys-busineksensä pystyyn kotiporttinsa eteen. Hyvin toimeentulevan näköinen ja ulkomaillakin matkustellut nainen letitti chitengeen pukeutuneen englantia taitamattoman naisen tukkaa tienreunassa. Suomessa jalkakäytävälle busineksensä perustava saisi lähtöpassit alta aikayksikön. Jos asiaan ei puuttuisi virkavalta, niin vähintään paukkuva pakkanen.

Kutsun kaikkia tällaisia Angelan kaltaisia bisnestä spontaanisti harjoittavia yksilöitä hustlereiksi. Viime aikoina olen huomannut olevani yksi heistä. Vielä en ole tosin laittanut omaa kojua kotikadulleni, mutta osaan hyvin heittäytyä erilaisiin työrooleihin tarpeen mukaan. Yhtenä päivänä olen toimittaja, toisena valokuvaaja, kolmantena kirjakriitikko ja neljäntenä leipuri. Teen, mitä milloinkin pyydetään.

A real Hustler. Myynnissä keksejä, kakkusia ja kortteja.

Tällä viikolla olimme menossa ottamaan tuotekuvia muuan ravintolaan ja jotenkin siinä esittelin itseni myös paitsi kuvaajana niin myös oivana leipurina ja nyt täällä leivon tiikerikakkua (jonka nimi englanniksi on muuten marble cake, en tiennyt sitä vielä, kun lupauduin leipomaan sellaisen) ravintolan kahvioon myytäväksi. Keksit ja muffinssit tein jo eilen ja kohta siirryn suklaakakun  ja skonnssien pariin. Ei voi muuta kuin sanoa, että: I’m a, I'm a hustler.