Olen elämäni aikana sairastanut aivokasvaimen, muutaman ihosyövän, useamman kerran malarian ja koleran, myöskin HIV:n ja monta muuta tappavan vaarallista tautia. Siis henkisellä tasolla. Yleensä en mene lääkäriin, jos olen oikeasti kipeä. Silloinhan tiedän jo itsekin, että olen sairas ja parantelen mieluummin kotona itsekseni, kuin menen hourailemaan jonnekin terveyskeskuksen odotusaulaan. Mutta, jos minulla on epämääräisiä oreita: väsymystä, huonovointisuutta ja outoja kipuja, voin rampata sairaalasta toiseen ja käydä monissakin testeissä.
Koripallo aikoinani kävin lääkärillä kahdesti sydänlihastulehduksen takia. Ensimmäisen kerran olin noin 12-vuotias ja mennyt treeneihin vähän kipeänä, toisella kerralla olin noin 18-vuotias ja mennyt treeneihin vähän krapulaisena. Sykkeeni oli tavallista korkeampi ja sydämen tykytys tuntui voimistuvan päivä päivältä. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän se tykytti. Sydäntäni kuunneltiin, mutta mitään poikkeavaa siinä ei ollut. Kummallakin kerralla minulle määrättiin viikon verran hermolomaa, mutta en käsittänyt miksi.
Kerran tultuani Nigeriasta Ruotsiin olin voimaton ja huonovointinen, enkä osannut yhdistää sitä kahteen matkustamisen takia lähes unettomaan yöhön. Olin ihan varma, että minulla oli joku eksoottinen tauti ja olin vakavasti sairas. Olin jo ollut kotini viereisellä terveysasemalla laboratoriokokeissa, jotka olivat kaikki negatiivisia, mutta kaikkihan tietävät terveyskeskuspalveluiden maineen ja laadun, joten en alkanut leikkimään terveydelläni, vaan soitin paikallisen sairaalan päivystyspuhelimeen. Puhelimeen vastannut nainen tiedusteli vointiani ja kysyi lopuksi, oliko minulla ihottumaa. Menin tietenkin heti katsomaan peilistä ja johan kaulalleni alkoi nousta jotain punaisia läikkiä. Oli. Se oli totta. Olin vakavasti sairas.
Seuraavana päivänä menin sairaalan päivystykseen. Siellä, toisin kuin terveysasemalla, minut otettiin heti vakavasti ja laitettiin sairaalasänkyyn makaamaan ja käteen joku jännittävä renkula, jossa luki nimeni ja kaikki tietoni. Olin hyvin otettu kaikesta tästä huomiosta ja asioiden vakavasta luonteesta. Nenääni tungettiin pumpulipuikkoja ja verikokeita otettiin. Kaikki mahdollinen testattiin malariasta lintuinfluenssaan. Lopulta mitään ei löytynyt, ei edes kuumetta, jota väitin minulla olevan ainakin 39 astetta. Poistuin paikalta hieman nolostuneena, mutta tyytyväisenä. Nyt oli kaikki testattu ja mieli vapaa. Viiletin pyörälläni kotiin ja seuraavana aamuna olin todella energinen ja terve.
Suomeen palattuani innostuin aivan mielettömästi yliopiston opiskelijoille tarjolla olevista YTHS:n palveluista, joten menin sinne heti ensimmäisenä kouluviikkonani testaamaan kaiken mahdollisen. Ei mitään. Viimeisenä Tampereen keväänä kävimme ystäväni kanssa kilvan YHTS:llä, sillä meillä molemmilla oli koko ajan joku orastava taudin oire ja pakkohan ne oli kaikki nyt heti selvittää, kun ilmainen terveydenhoito oli vielä käden ulottuvilla.
Viimeisellä käyntikerrallani olin vakuuttunut, että minulla oli ihosyöpä. Näytin lääkärille olkapäässä olevaa luomea, jonka olin joku aika sitten vahingossa repäissyt ja joka oli arpeutunut. Lääkäri ei löytänyt luomesta mitään poikkeavaa. Varmuuden vuoksi näytin vielä yhtä kainalossani olevaa ulkonevaa luomea, mutta lääkäri ei innostunut siitäkään. Entäpä nämä kolmion muodostavat kolme luomea käsivarressa? Ei. Kun en muutakaan keksinyt, näytin vielä käsissäni olevia pieniä punaisia pilkkuja. Normaaleita. Entä jalkojen valkoiset pilkut? Ihan tavallisia. Koska en kertakaikkiaan keksinyt enää mitään vialla olevaa, pyysin varmuuden vuoksi allergialääkkeitä heinänuhaan. Lääkäri antoi reseptin sen enempiä kyselemättä ja näytti helpottuneettalta, kun lähdin.
Tapauksesta on kohta kaksi vuotta ja tänään huomasin nuo allergialääkkeet meikkipussissani. Ne olivat siellä lähes koskemattomina, sillä heinänuhaa minulla ei kyllä koskaan ole ollut. Mutta ainakin on lääkkeet olemassa, jos sattuisi tulemaan.
Koripallo aikoinani kävin lääkärillä kahdesti sydänlihastulehduksen takia. Ensimmäisen kerran olin noin 12-vuotias ja mennyt treeneihin vähän kipeänä, toisella kerralla olin noin 18-vuotias ja mennyt treeneihin vähän krapulaisena. Sykkeeni oli tavallista korkeampi ja sydämen tykytys tuntui voimistuvan päivä päivältä. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän se tykytti. Sydäntäni kuunneltiin, mutta mitään poikkeavaa siinä ei ollut. Kummallakin kerralla minulle määrättiin viikon verran hermolomaa, mutta en käsittänyt miksi.
Kerran tultuani Nigeriasta Ruotsiin olin voimaton ja huonovointinen, enkä osannut yhdistää sitä kahteen matkustamisen takia lähes unettomaan yöhön. Olin ihan varma, että minulla oli joku eksoottinen tauti ja olin vakavasti sairas. Olin jo ollut kotini viereisellä terveysasemalla laboratoriokokeissa, jotka olivat kaikki negatiivisia, mutta kaikkihan tietävät terveyskeskuspalveluiden maineen ja laadun, joten en alkanut leikkimään terveydelläni, vaan soitin paikallisen sairaalan päivystyspuhelimeen. Puhelimeen vastannut nainen tiedusteli vointiani ja kysyi lopuksi, oliko minulla ihottumaa. Menin tietenkin heti katsomaan peilistä ja johan kaulalleni alkoi nousta jotain punaisia läikkiä. Oli. Se oli totta. Olin vakavasti sairas.
Seuraavana päivänä menin sairaalan päivystykseen. Siellä, toisin kuin terveysasemalla, minut otettiin heti vakavasti ja laitettiin sairaalasänkyyn makaamaan ja käteen joku jännittävä renkula, jossa luki nimeni ja kaikki tietoni. Olin hyvin otettu kaikesta tästä huomiosta ja asioiden vakavasta luonteesta. Nenääni tungettiin pumpulipuikkoja ja verikokeita otettiin. Kaikki mahdollinen testattiin malariasta lintuinfluenssaan. Lopulta mitään ei löytynyt, ei edes kuumetta, jota väitin minulla olevan ainakin 39 astetta. Poistuin paikalta hieman nolostuneena, mutta tyytyväisenä. Nyt oli kaikki testattu ja mieli vapaa. Viiletin pyörälläni kotiin ja seuraavana aamuna olin todella energinen ja terve.
Suomeen palattuani innostuin aivan mielettömästi yliopiston opiskelijoille tarjolla olevista YTHS:n palveluista, joten menin sinne heti ensimmäisenä kouluviikkonani testaamaan kaiken mahdollisen. Ei mitään. Viimeisenä Tampereen keväänä kävimme ystäväni kanssa kilvan YHTS:llä, sillä meillä molemmilla oli koko ajan joku orastava taudin oire ja pakkohan ne oli kaikki nyt heti selvittää, kun ilmainen terveydenhoito oli vielä käden ulottuvilla.
Viimeisellä käyntikerrallani olin vakuuttunut, että minulla oli ihosyöpä. Näytin lääkärille olkapäässä olevaa luomea, jonka olin joku aika sitten vahingossa repäissyt ja joka oli arpeutunut. Lääkäri ei löytänyt luomesta mitään poikkeavaa. Varmuuden vuoksi näytin vielä yhtä kainalossani olevaa ulkonevaa luomea, mutta lääkäri ei innostunut siitäkään. Entäpä nämä kolmion muodostavat kolme luomea käsivarressa? Ei. Kun en muutakaan keksinyt, näytin vielä käsissäni olevia pieniä punaisia pilkkuja. Normaaleita. Entä jalkojen valkoiset pilkut? Ihan tavallisia. Koska en kertakaikkiaan keksinyt enää mitään vialla olevaa, pyysin varmuuden vuoksi allergialääkkeitä heinänuhaan. Lääkäri antoi reseptin sen enempiä kyselemättä ja näytti helpottuneettalta, kun lähdin.
Tapauksesta on kohta kaksi vuotta ja tänään huomasin nuo allergialääkkeet meikkipussissani. Ne olivat siellä lähes koskemattomina, sillä heinänuhaa minulla ei kyllä koskaan ole ollut. Mutta ainakin on lääkkeet olemassa, jos sattuisi tulemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti