Katso kuva!

En sitten ole kirjoittanut tänne blogiin kohta kuukauteen. Ei ole ollut kerrassaan mitään sanottavaa, pelkkää kuvattavaa vaan. Kuten tarkkasilmäiset ovat jo huomanneet, olen ollut huolestuttavan ahkera päivittelemään kuvablogiini ja instagrammiin. Kuvauskiihkoni on jo kauan sitten ylittänyt kaikki normaaliuden ja säädyllisyyden rajat. Kuvia syntyy ihan joka päivä, pahimpina useita satoja. Mitä en saa järkkäriin talteen, sen kuvaan iPhonella.

Ajattelen kuvia aamusta iltaan ja öisin nään niistä unia. Auton ikkunalasin läpi tähyilen uusia kuvauspaikkoja, netistä katselen toisten hienoja otoksia, kirjastosta lainaan valokuvakirjoja, kaupungilla piipahdan valokuvanäyttelyyn, illalla leikkaan kotona lehdistä kuvia talteen, kadulla kulkiessa silmäilen kuvauksellisia ihmisiä, pahimman kuvauskiiman iskiessä hypin pöydille, konttaan lattialla, kyykin pusikoissa ja välillä poseeraan itsekin kameralle.

Jotta tämä ei nyt menisi ihan pelkäksi tekstiksi, niin tässä toissa viikonloppuinen maakuntamatkamme äitini tallentamana. Ei lisättävää. Kirjoitan sitten niitä syvällisiä vaikka ensi kerralla.

Terveiset Kariba-järveltä

Olen palannut Lake Karibalta. Ei syöneet krokotiilit ja kuvatkin onnistui luultavimmin ihan hienosti, tänään annamme ne hääparille, joten silloin tulee lopullinen tuomio. Facebookissa on muutama kuva taas näytillä niille, keitä kiinnostaa, katsokaahan!

Kariba-järvi oli kyllä hieno nähtävyys. Ainut hieman tunnelmaa latistanut seikka oli, että kyseessä on tekojärvi, vaikkakin maailman suurin sellainen. Yhtään krokotiilejä tai virtahepoja ei näkynyt, mutta kauniita maisemia kylläkin. 

Näkymä majapaikkamme rannasta

Matka järvelle kesti viitisen tuntia ja lähtö myöhästyi noin kolmella tunnilla, mikä ei mitenkään yllättänyt. Yhdestä porukkamme autosta puhkesi rengas, mutta muuten matka meni oikein hienosti. Eka yö sujui aika hulppeassa lodgessa ja toka laivan kannella...meillä oli kyllä majoitus pienemmässä laivassa, mutta huhu kertoi, että siellä oli majoitettuna myös lutikoita, joten herra A:n kanssa katsoimme paremmaksi nukkua taivas alla, mikä osottautui varsin kylmäksi vaihtoehdoksi.

Olin ihan hermorauniona koko häiden ajan, koska pelkäsin kuollakseni, että kaikki kuvani ovat ihan kauheita ja minut siitä syystä karkoitetaan koko maasta. No onnistuin ihan hyvin. Vaikka täytyy sanoa, että hiukka kaaottista on kyllä ohjata isoa juhlatuulella olevaa häälaumaa ryhmä yms. kuvia varten. Sen kyllä opin, että jos haluaa ottaa tietynlaisia kuvia, niin sitten pitää vaan määrätä ihmisiä, eikä odottaa oikeaa hetkeä...Mulla oli vaikka mitä hienoja suunnitelmia, mutta suurin osa jäi toteuttamatta. Silti ihan hyviäkin kuvia otin ja ens kerralla taas paremmin. Keikka oli siitä hyvä, että se silsälsi oikeastaan kaksi keikkaa, sillä kuvasin sekä hääkoristelut koristeluita järkkäävälle firmalle että itse häät hääparille.

Laiva ja herra A kantamassa studiovaloja.

Tietty kun häistä on kyse niin sitä kuvittelee heti ekana hehkeän nuorenparin. Ja täällä Sambiassa kun ollaan niin paikallisen pariskunnan. Hääpari oli kuitenkin yli viisikymppinen valkoinen pariskunta. Valkoisuus oli tällä kertaa kyllä plussaa, sillä valkoihoisten kuvaaminen erityisesti ulkona auringon valossa on huomattavasti helpompaa kuin tummaihoisten, joten vältin siinä monta ongelmaa.

Päivä oli pitkä. Ensin risteilimme laivalla kohti jonkun intialaisen omistamaa saarta, jossa vihkiminen suoritettiin. Sieltä taas takaisin laivaan ja ihana illallinen ja muuta ohjelmanumeroa. Tunnelma oli aika riehakas ja välillä nuorempi väki karkasi laivan katolle polttamaan pilveä. Itse kuuluin vanhempaan väkeen ja herra A:n kanssa teimme sohvatyynyistä pesän laivan kannelle ja nukuimme siellä.

Sunnuntaina seilasimme takaisin mantereelle, mutta johan olivat tuulen laittaneet. Laiva keinui kuin hullu ja pari telkkaa putoili ja rikkoutui. Perille kuitenkin päästiin ja matka Lusakaan saattoi alkaa...ja loppua saman tien, sillä hääkoristeluja rahdanneen auton rengas oli kas kummaa taas rikki, eikä kuljettaja ollut tehnyt asian eteen mitään koko viikonloppuna, vaan hengannut meidän kanssa laivalla. No siinä sitten odottelimme, josko rengas saataisi kuntoon ja eihän sitä saatu. Kuljettajamme, joka oli jonkinlainen yleismiesmekaanikko jäi korjaamaan rengasta ja me pääsimme toisella kyydillä kotiin. Vähän jännitti, että ehtiikö pimeä tulla ennen kuin pääsemme pois kiemuraisilta vuoristorataa muistuttaviltaa teiltä, mutta hienosti ehdimme auringonlaskun alta pois ja pääsimme kotiin. Kyllä oli kiva palata Lusakaan. Nyt ei taas vähään aikaan tarvitse lähteä mihinkään.

Näkymä laivan kannelta.

Häähumua!

Ja heti alkuun todettakoon, etten todellakaan ole itse menossa naimisiin. Todennäköisimmin en aio ikinä mennä ja jos jostain syystä menisinkin, pitäisin hyvin pienet ja vaatimattomat juhlat. Toisin kuin täällä Sambiassa, tai yleensäkin Afrikassa, maasta riippumatta. Täällä häihin kyllä investoidaan joka penni.

Ensimmäinen hääkokemukseni Afrikassa oli ökyhäät Nigeriassa. Päädyin ko. häihin sattumalta. Olimme tuolloin ystäväni U:n kanssa Lagosissa viikonlopun vietossa, kun vaatesuunnittelijakaverimme päätti raahata meidät häihin, joihin hän oli suunnitellut puvut. Tänä päivänäkään en tiedä, kenen häät ne oli, mutta sen tiedän, että olin pukeutunut ihan väärin. Häiden teemaväri oli violetti ja puvut todella näyttäviä. Minulla oli joku turkoosi U:lta lainattu kauhtana...

Toinen asia, mikä hämmästytti oli tarjoilujen määrä. Ruokaa ja juomaa kannettiin pöytään, minkä kerettiin. Muutenkaan rahaa ei oltu säästelty. Pihalla hääparia odotti järkyttävän kokoinen hummeri, ja nyt en siis puhu ruuasta, vaan autosta! Itse en ikinä laittaisi sellaisia summia yhden päivän ilotteluihin. Ei ihme, että vaatesuunnittelijakaverimme sanoi, ettei hänellä ole varaa mennä naimisiin.

Hääkakku (siis yksi niistä) ja 

muu venue intialaisista häistä, 

joiden koristelut kuvasin viime perjantaina.

En ole ollut vielä sambialaisissa häissä, mutta häät ovat selvästikin iso juttu myös täällä. Tapasin tällä viikolla paikallisen toimittajakaverini, joka on suunnitellut omia häitään jo ties miten kauan. Myötäjäiset on jo maksettu. Seuraavaksi tulossa on Kitchen Party, joka onkin mielenkiintoinen juhla. Olin yhdessä sellaisessa valokuvaamassa. Kitchen Party on morsiamelle ja naisille suunnattu juhla. Juhla meni käytännössä niin, että morsian talutettiin hunnutettuna paikan päälle ja istutettiin vanhojen rouvien kanssa jonkinlaiselle alttarille. Tuleva mies tuli paikalle hetkeksi ja riisui morsiamen huntusysteemit ja poistui pian paikalta. Väilllä oli vähän tanssia ja muuta, ja lopuksi vanhat naiset, joiden tehtävänä oli siis kertoa morsiaimelle avioliiton saloista, esittelivät morsiamelle kaikki keittiötarvikkeet, jotka juhlavieraat olivat hänelle hankkineet. Käytännössä pihamaalla seisoi kokonainen keittiö kodinkoneineen päivineen. Morsiamen tehtävänä oli olla nöyränä ja vakavana ja kuunnella korva tarkkana.

Kitchen Party ei siis ole mikään pikkujuhla, vaan sitä varten lähetetään omat kutsut, hankitaan omat mekot, kutsutaan satapäin naisia ja järjestetään hulppeat ruoka- ja juomatarjoilut. Varsinaisissa häissä en ole vielä ollutkaan, mutta olen kuvannut useamman häätilaisuuden koristeluja ja yhdet studiokuvat hääparista ja niiden perusteella voin veikata, etteivät häät kuitenkaan jää pahasti Kitchen Partyn varjoon...

Näihin häihin oli tulossa vaatimattomat 1 000 vierasta.

Tai no, tänä viikonloppuna sekin nähdään. Tänään meinaan varmistui ensimmäinen varsinainen hääkuvauskeikkani, joka ei todellakaan ole mikään normihääpaketti. Häät ovat noin 4 tunnin ajomatkan päässä täältä Lusakasta, Lake Kariba järvellä. On kuulemma vihkimistä auringonlaskussa, veneajelua krokotiilien kansoittamalla järvellä ja ties mitä. Ja mun pitäisi esiintyä vakuuttavasti valokuvaajana koko viikonloppu... Heti, kun saan tän postauksen valmiiksi, alankin opiskella vähän hääkuvauksesta...ja viikonlopun jälkeen voin sitten kertoa, miten keikka meni...ja jos musta ei kuulu, niin todennäköisesti paskoista kuvista hiiltynyt hääpari on syöttänyt mut krokotiileille...no ei vaan. Tykkään haasteista ja paineen alla työskentelystä, joten aion kyllä klaarata tän keikan.

Loppuhuomiona kerrottakoon, että tein tänään kauraomenapaistosta, joka maistuu täällä Sambiassa ihan yhtä hyvältä kuin Suomessakin. Jos itse joskus pidän pienet hääjuhlani, niin varmasti on kauraomenapaistos ruokalistalla. On se sen verran parempaa kuin mitkään äklömakeat täytekakut. Vieraita en ehkä kutsu ollenkaan, jotta saan syödä itse paistokseni ja juhlapaikka on koti, niin ei tarvi vaatteitakaan vaihtaa.

Vision brings provision

Täällä ollaan yhä. Siis Sambiassa. Ensimmäisen kerran elämässäni missasin lennon, enkä matkustanutkaan Suomeen niin kuin oli suunniteltu. Päätökseni on herättänyt eri suunnilla erinäisiä reaktioita, eikä tänne jääminen ainakin pariksi lisäkuukaudeksi ollut mikään itsestäänselvyys itsellenikään.

Uteliaisuuttani kuitenkin jäin. Täällä on vielä niin paljon opittavaa, etten halunnut lähteä. Vieraalla kielellä vieraassa ympäristössä toimiminen on aina oma haasteensa. Lisäksi olen nyt tehnyt hommia valokuvaajana, mistä mulla ei ole juurikaan kokemusta, saati mitään koulutusta. Ja olen kyllä ryssinyt muutaman studiokuvauksen ihan täysin. Mutta tässä nyt opetellaan. Kaikkia asiakkaita en sentään ole karkoittanut.

Onnistuin myymään ensimmäisen freelance-juttuni ja uusia on tekeillä. Tämän lisäksi olen tehnyt paikallista life style -lehteä, joka saadaan toivottasti painettua ensi kuun aikana. Ko. lehteen haastattelin muun muassa sambialaista muusikkoa Pompia, joka yhdistää musiikissaan hip hopia ja gospelia. Pompi olikin mielenkiintoinen tapaus. Hän sai aikoinaan rahakkaan levydiilin Nigeriasta, mutta ahdistui, kun ei saanut tehdä omanlaistaan musiikkia ja vetäytyi diilistä, tuli uskoon ja palasi Sambiaan. Nyt hän on kristitty artisti ja omistaa oman levy-yhtiön. Pari kuukautta sitten hän kuohutti täkäläisiä himokristittyjä ensiintymällä Afrikan Big Brotherissa... (siis joidenkin mielestä Big Brother House on liian syntinen kristityille muusikoille)

Pompi ei kohusta kuitenkaan välittänyt, vaan sanoi, ettei ymmärrä ajatusta, että kristityt voisivat vaan hengailla kristittyjen kanssa ja esiintyä kirkossa. Pompilla oli muutenkin aika mielenkiintoisia ajatuksia ja omanalainen elämänfilosofia. Hän uskoo, että jokaisella ihmisellä on tässä maailmassa tarkoituksensa. Kaikilla on oma lahjansa, joka vaan pitää jokaisen löytää. Ja kun tämä lahja on löydetty, loksahtaa kaikki kohdalleen.

Pompin kohdalla tämä lahja oli musiikin tekeminen. Hän jätti koulunsa kesken ja päätti keskittyä musiikkiin. Valintaa oli vaikea perustella muille, sillä muusikkona ei ole helppo pärjätä Sambiassa, eivätkä Pompin vanhemmatkaan oikein ymmärtäneet pojan valintaa. Nyt Pompin levyt kuitenkin myyvät hyvin ja hän on elämäänsä enemmän kuin tyytyväinen. Pompin sanoin: "Where there's a vision, there's provision". Kun tekee asioita sydämmellään, ihmiset kyllä huomaavat sen ja ovat valmiita maksamaan työstäsi.

Näin haluan itsekin ajatella. Omia intohimon kohteitani ovat kirjoittaminen ja kuvaaminen. En ole niissä vielä kovin hyvä, mutta saan kummastakin suurta nautintoa ja iloa elämääni. Niinpä haluan keskittyä niihin, vaikka rahallisesti ajateltuna ei ole mitään takeita, että pystyn elättämään itseni näillä hommilla. Tässä nyt kumminkin yritän ja uskon, että vielä onnistun. 

Loppuun Pompin biisi Make-Up. Kovasti tykkäsin. Harmi, ettei tähän blogiin saanut suoraan linkattua virallista musavideota, mutta tän linkin takaa sekin löytyy: http://youtu.be/rFdrZzz1rnM

Pompi: Make-Up

Kaupunkilaiskuvaajan kuulumisia

Tulin eilen takaisin supermarkettien, asfaltoitujen teiden ja muurein ympäröityjen talojen pariin. Kuusi päivää Luangwassa oli minulle juuri sopiva aika. Pienissä kylissä ja maaseudulla on oma viehätyksensä, mutta olen ehdottomasti kaupunki-ihminen, ihan sama millä mantereella ja missä maassa ollaan. Ja pidän mukavuuksista, niin kuin lämpimästä suihkusta ja kaupoista ja ravintoloista, joista voi ostaa muutakin kuin paikallista maissipöperöä, nshimaa. Ei sillä, oikeastaan pidän nshimasta ja syön käsin jo aika sujuvasti, mutta ikävöin silti leipää, jogurttia, muroja ja muita "valkoisten ihmisten ruokia".

Luangwa oli silti ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Luonto on alueella todella kaunis. Luangwa on laaksossa, jossa kohtaavat kaksi jokea, Luangwa ja Zambezi. Lisäksi alueella on ihan hervottoman kokoisia puita, jotka nähtyäni tunsin heti suurta halua tehdä puuhun majan ja muuttaa sinne...

Oikeastihan olin Luangwassa raportoimassa paikallisvaaleista, mutta loppujen lopuksi keskittymiseni meni enemmän kauniiden maisemien ja mielenkiintoisten ihmisten ja rakennusten valokuvaamiseen. Vaalitapahtumat ja politikkojen palopuheet esittäytyivät minulle ennemminkin itseään toistavana stand-up komediana, jolle jaksoin hymyillä hetkisen, mutta pian taas oli mielenkiintoni jossain muualla.

Ja viimeistään tämän retken aikana rakastuin valokuvaamiseen. Olen aina ollut suunnattoman laiska opettelemaan kameratekniikkaa, mutta luulen, että nyt minun täytyy tehdä asiaan muutos. Uskottelen itselleni, että jos vaan opettelen tietyt perusasiat, niin voin ehkä alkaa oikeaksi valokuvaajaksi. Sillä luulen, että minulla on ehkä hieman enemmän annettavaa kuvaajana, kuin esimerkiksi politiikan toimittajana...