Olen palannut Lake Karibalta. Ei syöneet krokotiilit ja kuvatkin onnistui luultavimmin ihan hienosti, tänään annamme ne hääparille, joten silloin tulee lopullinen tuomio. Facebookissa on muutama kuva taas näytillä niille, keitä kiinnostaa, katsokaahan!
Matka järvelle kesti viitisen tuntia ja lähtö myöhästyi noin kolmella tunnilla, mikä ei mitenkään yllättänyt. Yhdestä porukkamme autosta puhkesi rengas, mutta muuten matka meni oikein hienosti. Eka yö sujui aika hulppeassa lodgessa ja toka laivan kannella...meillä oli kyllä majoitus pienemmässä laivassa, mutta huhu kertoi, että siellä oli majoitettuna myös lutikoita, joten herra A:n kanssa katsoimme paremmaksi nukkua taivas alla, mikä osottautui varsin kylmäksi vaihtoehdoksi.
Kariba-järvi oli kyllä hieno nähtävyys. Ainut hieman tunnelmaa latistanut seikka oli, että kyseessä on tekojärvi, vaikkakin maailman suurin sellainen. Yhtään krokotiilejä tai virtahepoja ei näkynyt, mutta kauniita maisemia kylläkin.
Näkymä majapaikkamme rannasta
Olin ihan hermorauniona koko häiden ajan, koska pelkäsin kuollakseni, että kaikki kuvani ovat ihan kauheita ja minut siitä syystä karkoitetaan koko maasta. No onnistuin ihan hyvin. Vaikka täytyy sanoa, että hiukka kaaottista on kyllä ohjata isoa juhlatuulella olevaa häälaumaa ryhmä yms. kuvia varten. Sen kyllä opin, että jos haluaa ottaa tietynlaisia kuvia, niin sitten pitää vaan määrätä ihmisiä, eikä odottaa oikeaa hetkeä...Mulla oli vaikka mitä hienoja suunnitelmia, mutta suurin osa jäi toteuttamatta. Silti ihan hyviäkin kuvia otin ja ens kerralla taas paremmin. Keikka oli siitä hyvä, että se silsälsi oikeastaan kaksi keikkaa, sillä kuvasin sekä hääkoristelut koristeluita järkkäävälle firmalle että itse häät hääparille.
Laiva ja herra A kantamassa studiovaloja.
Tietty kun häistä on kyse niin sitä kuvittelee heti ekana hehkeän nuorenparin. Ja täällä Sambiassa kun ollaan niin paikallisen pariskunnan. Hääpari oli kuitenkin yli viisikymppinen valkoinen pariskunta. Valkoisuus oli tällä kertaa kyllä plussaa, sillä valkoihoisten kuvaaminen erityisesti ulkona auringon valossa on huomattavasti helpompaa kuin tummaihoisten, joten vältin siinä monta ongelmaa.
Päivä oli pitkä. Ensin risteilimme laivalla kohti jonkun intialaisen omistamaa saarta, jossa vihkiminen suoritettiin. Sieltä taas takaisin laivaan ja ihana illallinen ja muuta ohjelmanumeroa. Tunnelma oli aika riehakas ja välillä nuorempi väki karkasi laivan katolle polttamaan pilveä. Itse kuuluin vanhempaan väkeen ja herra A:n kanssa teimme sohvatyynyistä pesän laivan kannelle ja nukuimme siellä.
Sunnuntaina seilasimme takaisin mantereelle, mutta johan olivat tuulen laittaneet. Laiva keinui kuin hullu ja pari telkkaa putoili ja rikkoutui. Perille kuitenkin päästiin ja matka Lusakaan saattoi alkaa...ja loppua saman tien, sillä hääkoristeluja rahdanneen auton rengas oli kas kummaa taas rikki, eikä kuljettaja ollut tehnyt asian eteen mitään koko viikonloppuna, vaan hengannut meidän kanssa laivalla. No siinä sitten odottelimme, josko rengas saataisi kuntoon ja eihän sitä saatu. Kuljettajamme, joka oli jonkinlainen yleismiesmekaanikko jäi korjaamaan rengasta ja me pääsimme toisella kyydillä kotiin. Vähän jännitti, että ehtiikö pimeä tulla ennen kuin pääsemme pois kiemuraisilta vuoristorataa muistuttaviltaa teiltä, mutta hienosti ehdimme auringonlaskun alta pois ja pääsimme kotiin. Kyllä oli kiva palata Lusakaan. Nyt ei taas vähään aikaan tarvitse lähteä mihinkään.
Näkymä laivan kannelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti