Olen juuri Frankfurtin lentokentällä, tarkkailijan
paratiisissa. Lentokentät ovat parhaita paikkoja seurata toisia ihmisiä,
arvailla heidän alkuperäänsä ja elämäntarinoitaan. Tämä on nyt kolmas kenttä
tällä reissulla ja neljäs onkin sitten kotoisa Helsinki-Vantaa.
Lusaka-Addis Abeba lentoa odotellessa porukka oli
varsin tummahipiäistä muutamalla kovaäänisesti räkivällä kiinalaisella
maustettuna. Addis Abeba-Frankfurt lennolle oli menossa jo hieman värikkäämpää
porukkaa, joukossa muutama muu suomalainenkin.
Silmäni ovat aivan erikoisen harjaantuneet
suomalaisten kanssasisarten ja -veljien bongailuun. Suomalaisen tunnistaa
yleensä parhaiten vähän, tai välillä aika paljonkin, juntista
pukeutumistyylistä. Tällä kertaa tuijottelin blondia tyttöä, jolla oli
turkoosit kukka-glitter-kettinki-tennarit ja olin saman tien vakuuttunut hänen
kansalaisuudestaan. Hymyilin typerille kengille, kunnes katsoin omiani.
Punaruskean hiekkapölyn peittämät puna-valkoiset kenkäni näyttivät jokseenkin järkyttäviltä,
eikä asiaa auttanut yhtään niiden sisältä pilkistävät turkoosit sukat. Juntti
mikä juntti. Luulen, että suomalaistyttö tunnisti myös minut, mutta pysyimme
molemmat varmuuden vuoksi hiljaa.
Toinen suosikkiarvailunkohteeni on ensilentäjät.
Heitä oli Lusakasta lähteneellä lennolla arvatenkin aika paljon, sillä sen
verran kiihkeästi ihmiset ottivat itsestään kuvia istumassa lentokoneessa,
seisomassa lentokoneessa, vieruskaverin kanssa lentokoneessa ja yleiskuvaa tästä koko kaaoksesta.
Frankfurtin koneeseen menijöitä tarkkaillessani
näkökenttääni osui yhtäkkiä suuri järjestäytnyt joukko ensikertalaisia.
Tunnistin heidät erikoisesta pukeutumisesta. Päälle oli puettu kaikki
mahdolliset lämpimännäköiset vaatteet leopardikuosisesta toppatakista
raidalliseen villapipoon. Loput vaatteista oli sullottu kätevästi
muovikasseihin. Ensilentäjien kasvoista paistoi pelko ja uteliaisuus.
Yhdellä matkalaisella oli lista, jossa oli kaikkien
ensikertalaisten nimet ja syntymäajat. Siitä huomasin, että suurin osa oli
alaikäisiä. Viisumivirkailijan hälytyskelloni alkoivat soida ja epäilin heti
ihmiskauppaa, kunnes huomasin listaa kantavan miehen kädessä IOM:n kassin.
Pakolaisia siis.
Lufthansan lentokenttävirkailija varmisti huomioni
todenperäisyyden pahoittelemalla edessäni seisovalle naiselle, että hänen
vieressään tällä lennolla istuisi somalipakolainen. Mikä valitettava kohtalo.
Itse toivoin viereeni omaa pakoilaislasta, mutta sainkin seuraksi kaksi
metrisen norjalaisherran, joka luki sivistyneesti romaania. Hänen edessään oli
maastokuvioisella Arizona-lippiksellä varustettu amerikkalainen, joka oli hyvin
keskittynyt Bruce Willisillä tähditettyyn action-leffaan. Sitä katsoessan hän
laski tuolinsa niin alas, ettei norjalainen enää mahtunut penkkiinsä.
Samaan aikaan koitin itse häivyttää omaa kansallisuuttani piilottamalla
kenkäni edessäistuvan aasialaismiehen penkin alle ja lukemalla vuoroin
englanninkielistä, vuoroin saksankielistä lehteä. Pian penkkiinsä puserruksiin
jäänyt norjalaismies kääntyi puoleeni ja sanoi: "I think I have to change
my place". Johon minä "I totally understand", johon hän,
"The guy must be American", johon minä, "Yes".
Paljastuikin, etten ollut ainoa kansalaisuustarkkailija lennolla. Myöhemmin kävi
vielä ilmi, että norjalainen oli käyttänyt samaa hämäystekniikkaa kuin minä. Hän
ei ollutkaan norjalainen vaan kanadalainen, joka luki muita tarkkailijoita hämmentääkseen
norjankielistä romaania.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti