Elämää suurempia asioita

Tällä mantereella ihmiset todella kuolevat. Yleensä ilman mitään ihmeellisempää syytä. Niin kuin työpaikkani autonkuljettajan 4-vuotias poika, joka aivan yllätäen sairastui ja kuoli viime viikon torstaina. Samana päivänä kuolleena löytyi myös toimitussihteerin veli, joka oli ollut kateissa jonkin aikaa.

Tänään menimme kesken töiden autonkuljettajan kotiin rukoilemaan kuollutta poikaa. Koti oli laitakaupungilla compoundissa, eli slummissa, tosin aika siistissä sellaisessa. Siellä sitten istuimme kulahtaneilla sohvilla ja kiitimme jumalaa tapahtuneesta. Sillä jumala kuitenkin tietää aina parhaiten, milloin on kenenkin aika lähteä.

Vaikka tuntuukin aika erikoiselta osoittaa kiitollisuutta jonkun kuolemasta, voin kuitenkin ymmärtää tätä nurinkurista ajattelutapaa. Jos sairaaloissa ei ole tarpeeksi osaava henkilökuntaa tai lääkkeitä, ihmisiä kuolee sairauksiin, jotka voisi muissa oloissa parantaa kohtuullisen helposti. Se on hyväksyttävä, ja hyväksymistä helpottaa ajatus, että kaikki tämä on osa jotain suurempaa, jumalan tekemää suunnitelmaa.

Rukoillessa mietin, mitenkä monta kertaa itse olisinkaan elämäni aikana jo kuollut, jos olisin syntynyt johonkin kehitysmaahan. Tuntuu, että lähes jokaisen paikallisen, jonka kanssa olen jutellut, perheenjäsenistä joku on kuollut, sisko tai veli, äiti tai isä, yleensä useampi. Monet on kasvattanut täti tai mummo tai muu sukulainen. AIDS:lla on oma osuutensa tässä, vaikka enään tautiin ei kuollakkaan samalla lailla kuin ennen, kiitos lääkityksen.

Kuoleman läsnäolosta huolimatta, tai ehkä juuri siitä syystä, myös elämä on vahvasti läsnä. Niinpä rukoushetken jälkeen autossa matkalla takaisin toimistolle tunnelma reipastui taas melko pian ja puheenaihe vaihtui toiseen lähes kuolemanveroiseen teemaan, nimittäin jalkapalloon. Viime lauantaina Sambia nappasi ensimmäisen voittonsa pitkään aikaan pelatessaan Lesothoa vastaan. Tänä viikonloppuna vastassa on Sudan. Elämä jatkuu.