Sekasyöjän synninpäästö

Söin tänään kanahampurilaisen. Se nyt ei sinänsä ole suuri uutinen tässä maailmassa, mutta minun elämässäni se päätti lähes neljä kuukautta kestäneen kasvissyöjän arjen. Tai oikeasti huijaan nyt vähän. Kaikki päättyi jo pari päivää sitten syötyihin kalkkunaleikkeleisiin.

Olen kokeillut kasvissyöntiä kahdesti aikaisemminkin, mutta koskaan sitä ei ole kestänyt näin kauaa. Enimmäkseen olen ollut kasvispainotteinen sekasyöjä. En ole ikinä välittänyt hirveästi lihasta. Pihvin söin viimeksi hampurilaisen välissä jonkin hämärästi muistissa olevan baari-illan jälkeen syyskuussa 2009.

Vaikka liha ei ole juuri maistunut, olen silti ollut onnellinen sekasyöjä ja ylpeä kaikkiruokaisuudestani. Olen perustellut sekasyöntiäni sillä, etten halua olla vaikea ihminen. Jos joku nyt on tehnyt minulle ruokaa, niin tottahan sitä on syötävä, oli lautasella sitten kasvispyöryköitä tai kanankoipi. Samalla olen toki ostanut lihaa myös kotiin ja syönyt sitä ravintoloissa.

Miksi sitten päätin viime syksynä ryhtyä kasvissyöjäksi? Ensimmäinen suurempi herätys minulle oli Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirja, jonka luin vuonna 2013. Kirjassa lihaa syövä, entinen maatalon tyttö kertoo kiihkoilematta siitä, miten suomalainen lihateollisuus toimii ja vierailee eri tiloilla tutustumassa tuotantoeläinten arkeen.

Kirjaa lukiessani omat romanttiset kuvitelmani punaisista navetoista ja orrella istuvista kanoista kaikkosivat. Lihateollisuus olikin jotain ihan muuta. Syömäni eläimet eivät ikinä olleet eläneet eläimen elämää, heidät oli kirjan nimen mukaisesti kasvatettu syötäviksi. He olivat liukuhihnakamaa.

Lappalaisen kirja ei kuitenkaan vielä saanut minua luopumaan lihasta, vaikka herättikin minut ajattelemaan asiaa. Vasta ilmastonmuutokseen perehtyminen sai minut ryhtymään kasvissyöjäksi.

Ei liene kenellekään epäselvää, että ilmastonmuutos on totta, riittää vain kun miettii tätä talvea. Suomessa ilmastonmuutoksen haittavaikutukset ovat vielä pieniä, mutta kehittyvissä maissa asia on jo toisin: moni maataloudesta riippuvainen köyhä kärsii tälläkin hetkellä ilmastonmuutoksen sekoittamista sadekausista.

Jotakin on siis ilmiselvästi tehtävä, jos haluamme, että myös tulevat sukupolvet voivat nauttia maapallomme antimista. Lihansyönnin vähentäminen on yksi asia, jolla voimme vaikuttaa. Yksinkertaistettuna: jos söisimme itse kaiken sen soijan, joka menee nyt tuotantoeläimille, eläisimme melko kylläisinä, maapallon resursseja säästyisi ja ilmasto kiittäisi!

Vaikka yksi ihminen ei valinnoillaan vielä maailmaa pelastakaan, niin kasvissyönti on ainakin kannanotto oikeaan suuntaan. Näin ajattelin viime syksynä. Ja ajattelen yhä edelleen, vaikken itse pystynyt elämään aatteideni mukaan.

Se, miksi otin kanan takaisin lautaselleni, ei johtunut pelkästä laiskuudesta. Se johtui terveydestä.

Olen koko aikuisleämäni kärsinyt alhaisesta hemoglobiinista. Kaikissa mittauksissa olen jäänyt selvästi suositusarvojen alle, verta en ole koskaan saanut luovuttaa. Viime syksynä hemoglobiinini oli pudonnut säälittävään 98:saan. Sain rautalääkkeet. Niistä huolimatta luvut eivät juuri lähteneet nousuun ja oloni oli voimaton.

Kun aloin lukea aiheesta enemmän, huomasin, että vaikka monissa kasveissa on tuntuvasti rautaa, niin lihassa oleva rauta kuitenkin on paremmin imeytyvää. Yritin ylenkatsoa tätä tosiseikkaa ja jatkaa tofun ja papujen parissa. Edellisiin kasvissyöntikokeiluihini poiketen olin nimittäin tällä kertaa oikeasti selvittänyt, mistä saisin puuttuvat proteiinit ja hakenut apteekista B12-vitamiinia.

Omalla suorituskyvylläni ei ehkä olisi minulle niin suurta merkitystä, jos olisin satunnainen sunnuntailenkkeilijä, mutta koska pelaan koripalloa jokseenkin tavoitteellisesti, haluan olla kunnossa. Niinpä aloin viime viikolla miettiä asiaa uudestaan. Kumpi olikaan minulle tärkeämpää, oma ehdottomuuteni vai oma jaksamiseni? Valitsin jälkimmäisen.

Haluan edelleenkin vaikuttaa ruokailutottumuksillani ja syödä kasvispainotteisesti. Itselleni tiukka kasvisruokavalio ei kuitenkaan sopinut, ei ainakaan tällä kertaa. Ehkä jossain toisessa elämänvaiheessa, kun minulla on vähemmän urheiluharrastuksia ja enemmän vapaa-aikaa, voin paneutua paremmin papujen ja linssien liottamiseen ja onnistua elämään terveenä kasvissyöjänä ilman uupumusta.

Punaiseen lihaan en ole ajatellut koskea, mutta siivellisiä elikkoja päätin alkaa popsimaan silloin tällöin. Missään vaiheessa en ole ajatellut, etteikö ihminen voisi hyödyntää eläimiä, jos vain antaa niille arvoisensa, lajityypillisen elämän ja hyödyntää niitä kohtuudella, luonnon kantokyvyn huomioiden. Esimerkiksi riista ja luomuliha ovat ihan varteenotettavia vaihtoehtoja ja niiden suuntaan aion itsekin nyt suunnata katseeni.

Paluuni sekasyöjäksi ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi kasvissyöjiä ja vegaaneita. Arvostan. Ja oman kokeiluni myötä myös ymmärrän heitä paremmin. Eivät he ole valinneet ruokavaliotaan ilkeyttään, ollakseen hankalia perheiden yhteisillä juhla-aterioilla. He ovat valinneet ruokavalionsa siksi, että he voivat valita. Lihansyönti on pitkään ollut läntisessä maailmassa normi, mutta on hyvä, että nyt yhä useampi kyseenalaistaa sen.

Tässäkään asiassa pilkun tarkka ehdottomuus ei kuitenkaan saa mennä itse asian edelle. Sen sijaan, että vaatisin kaikkia maailman ihmisiä luopumaan lihasta, on parempi, että kannustan heitä syömään enemmän kasviksia - ja pohtimaan sitä, mitä juuri he voisivat tehdä omassa elämässään säästääkseen luonnonvaroja. Joillekin se voi olla kasvissyönti, toiselle yksityisautoilusta luopuminen, kolmannelle ympäristöasioita ajavan järjestön tukeminen. Keinoja on monia.

Jokaisella on kuitenkin vain yksi elämä. Siksi on myös tärkeää nauttia siitä ja pitää itsestään huolta, kukin omalla, itselleen parhaiten sopivalla tavallaan.

Rakkaudesta palloon

Viime syksynä tein paluun menneisyyteeni, eli aloitin uudelleen koripallon pelaamisen naisten ykkösdivisioonassa. Viimeksi olin pelannut kyseistä sarjaa kaudella 2006-2007 ja luulin aktiiviurani olevan jo auttamatta ohi, mutta toisin kävi.

Vaikka ykkösdivarista on ollut taukoa, vuottakaan en ole ollut täysin pelaamatta. Meneillään onkin koripallohistoriani 20-vuotisjuhlavuosi, sillä aloitin lajin harrastamisen 9-vuotiaana vuonna 1996. Viime vuosiin mahtuu ykkösdivarikorista Ruotsissa, yliopistokoripalloa Tampereella ja Malmössä sekä naisten pääsarjaa Sambiassa. Harjoittelu on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin säännöllistä ja kunnosta nyt ei kannata edes puhuakaan.

 Peli-iloa kasvattiseurani KaPo:n paidassa Wienin turnauksessa Itävallassa joskus 2000-luvun alkupuolella. 

Kuvan lienee ottanut pitkäaikaisin kannattajani ja urani suurin rahallinen sponsori, eli äitini.

Loikka takaisin ykkösdivariin onkin siis tuonut arkeeni ison muutoksen ja olen joutunut toistuvasti perustelemaan etenkin itselleni, miksi olen päättänyt käyttää viikossa toistakymmentä tuntia koripalloharjoituksiin, peleihin ja niihin reissaamiseen. Maailmanparantaja minussa on nostanut usein päätään ja kysynyt, eikö minun olisi parempi käyttää nuo tunnit johonkin hyödylliseen; itseni ammatilliseen kehittämiseen, muiden auttamiseen tai muuhun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen?

Pohtiessani asiaa olen tajunnut, että koripallon pelaaminen on kenties hyödyllisintä, mitä voin juuri nyt tehdä. Vaikka en pelaamalla ehkä pelastakaan koko maailmaa, saatan ottaa pieniä askelia ainakin oman elämäni parantamiseksi. Tällaisena vastakkainasettelun aikana tuntuu meinaan todella lohdulliselta, että minulla on harrastus, joka kokoaa yhteen varsin eritaustaisia ihmisiä, jotka voivat erilaisuudestaan huolimatta toimia yhdessä – ja usein vielä varsin hyvässä hengessä! Se, jos mikä lieventää maailmantuskaani.

Mielestäni urheilun parhaita puolia onkin juuri se, että se yhdistää ihmisiä taustoista riippumatta. Sen olen huomannut erityisesti ulkomailla asuessani: koripallo on ollut kerta toisensa jälkeen tie uuteen kulttuuriin ja väylä tuntemattomien ihmisten luo. Usein se on myös jo itsessään vienyt maailmalle: turnauksiin ja leireille Pietarista aina New Orleansiin.

Sambiassa pääsin heti piireihin korisharrastuksen kautta. Kehittyvässä maassa puitteet oli pelaamiselle vähän eri; treenit oli ulkona valaisemattomalla asfalttikentällä, mutta pelit sentään pelattiin sisällä. Kuva: Karri-Pekka Kauppinen

Ei pidä myöskään ohittaa sitä seikkaa, että koripallo tuo suurta helpotusta orastavaan ikäkriisiini. Välillä kentällä turhauttaa se, miten olen voinut vuosien saatossa unohtaa niin paljon asioita, jotka toisilta rutinoituneemmilta pelaajilta tulevat selkäytimestä. Toisaalta on ihmeellistä, miten paljon on vielä tallella sellaista taitoa, jonka olen hankkinut toistakymmentä vuotta sitten tehdyllä määrätietoisella treenillä. Mutta kaikkeista parasta on se, että edelleenkin hyvällä harjoittelulla on merkitystä: mitä paremmin treenaan, sitä enemmän saan itseluottamusta ja uskoa siihen, että voin vielä kolmenkympin jo kovasti kolkutellessa oppia uutta ja kehittyä pelaajana. Elämä ei ehkä sittenkään ole vielä ohi.

Pelaaminen antaa myös valtavasti energiaa. Olen viime vuosina muistellut kaiholla lukioaikojani, jolloin opiskelun ohella vedin kolmet aamutreenit ja neljät iltaharkat, pelasin sekä A-tyttöjen SM-sarjaa että naisten ykkösdivisioonaa, valmensin nuorempia tyttöjä kahdesti viikossa, olin toimitsijana muiden peleissä ja myin viikonloppuisin koriskenkiä MPH:lla. Oliko silloin vuorokaudessani enemmän tunteja?

Tietääkseni ei. Nyt kun olen tehnyt paluun aktiivipelaajan arkeen, huomaan saman ilmiön toistuvan:  päiviini on tullut treenien takia taas huimasti lisää tunteja, kun sitovat aikataulut pakottavat suunnittelemaan tekemisiä etukäteen. Oma kohentunut kunto antaa myös lisää energiaa arjessa jaksamiseen ja esimerkiksi imurointi ei enää tunnu uskomattomalta urakalta, vaan hyvältä peliinkeskittymisrutiinilta. Yllättäen aikaa on jäänyt myös maailman parantamiselle ja itsensä kehittämiselle. Ja ne vapaahetket, ne tuntuvat nykyään entistä ansaituimmilta.

Nyt pelipaidassani lukee HNMKY. Vaikka seura on itselleni uusi, nostalgiapisteitä tuo se, että pelaamme ja treenaamme Malmilla, missä omakin koripalloharrastukseni sai aikoinaan alkunsa. Kuva: Marko Kirjavainen.

Selvää siis on, että vuosien varrella koripallon pelaamisesta on tullut elämäntapa ja iso osa identiteettiäni. Pelaan, siis olen olemassa, voisi sanoa.

Suhteeni koripalloon on oikeastaan vähän samanlainen kuin suhteeni maapalloon ja sitä ympäröivään kaikkeuteen. Välillä sen ajatteleminenkin aiheuttaa tuskaa ja tekisi mieli vaan luovuttaa. Useimmiten, kun sen pauloihin heittäytyy kunnolla, ei malttaisi päästää irti ollenkaan, niin paljon se antaa onnistumisen kokemuksia ja jatkuvia oppimisen mahdollisuuksia.

Kiitos tästä ihanasta, yhä elämääni rikastavasta harrastuksesta kuuluu tietysti mitä suuremmissa määrin kaikille vuosien varrella kohtaamilleni koripalloihmisille; pelaajille, valmentajille ja kaikenlaisille kannustajille. Yksinhän tätä lajia olisi aika vaikea pelata.

***

PS. Joukkueemme edesottamuksista voi lukea mainion managerimme kirjoittamasta joukkueemme blogista

Sovinisti = Rasisti

Kempeleessä tapahtui. Ja nyt raiskauksista ja seksuaalisesta häirinnästä puhuvat kaikki, myös naisten oikeuksille aiemmin naurahdelleet miehet. Näin tasa-arvoa kannattavan feministin näkökulmasta tämä kuulostaa äkkiseltään aika upealta. Epäilyttävän asiasta tekee vain se, että naisten oikeuksien puolustamiseen herättiin vasta nyt, kun raiskauksesta epäiltynä on turvapaikanhakijamies.

Läpi syksyn olen seurannut, miten pääosin miespuoliset ”maahanmuuttokriitikot” ovat huudelleet ympäri sosiaalista mediaa, ettei tänne tarvita enempää turvapaikanhakijamiehiä, jotka raiskaavat kaikki naiset ja lapset. Jos yksikään nainen on ehtinyt kommentoimaan väliin ja muistuttanut, että raiskauksia tekevät myös suomalaiset miehet, on vastaus ollut yksinkertaisen ytimekäs: ”Toivottavasti ne joukkoraiskaa sutkin kohta, niin alat huora uskoa!”

On totta, että iso osa turvapaikanhakijoista tulee kulttuureista, joissa naisten ja miesten välinen kanssakäyminen, jos sitä nyt yleensä on, on kovin toisenlaista kuin meillä Suomessa. Mielestäni onkin erittäin hyvä, että kulttuurierot ja niiden tuomat mahdolliset ongelmat tiedostetaan ja uusille tulokkaille tarjotaan tietoa suomalaisten parisuhde- ja seksuaalikäyttäytymisestä sekä naisen asemasta Suomessa.

Aina se ei valitettavasti riitä ja silloin on kyse rikoksesta, josta tulee rangaista.

On hyvä, että raiskauksista ja naisten oikeuksista viimein puhutaan, mutta niistä pitää puhua myös silloin, kun tekijänä on suomalainen mies tai uhrina ulkomaalainen nainen.

Somekommentteja lukiessani en ole voinut olla huomaamatta, miten sovinismi ja rasismi kulkevat käsi kädessä. Pelissä ei tunnu olevan niinkään naisten oikeudet, vaan miesten oikeudet naisiin. Sovinistimies ei halua tänne ulkopuolisia, jotka voisivat heikentää hänen asemaansa hierarkian huipulla ja koskea ”hänen naisiinsa”.

Joskus sovinistimies on myös se sama tyyppi, joka Thaimaan-matkoillaan ottaa kaiken ilon irti paikallisten naisten heikosta asemasta tai etsii netistä venäläisnaisia tyydyttämään seksuaaliset tarpeensa. Sovinistista tällainen käytös on ihan ok, eikä häntä ulkomaalaisten naisten oikeudet paljon kiinnosta, sillä niistä päättävät ihan muut miehet.

Vaikka sovinisti on usein rasisti, ei läheskään jokainen mies ole onneksi sovinisti. Myös meitä naisia löytyy aika erilaisia. Monia meistä kuitenkin yhdistää se, että olemme joskus kohdanneet sovinistin. Ja tiedämme, ettei se tunnu kivalta, on sitten kyseessä valkoinen, musta tai keltainen sovinisti.

Ei yleistyksille

"Terrorismi ei kuulu mihinkään uskontoon!"

Sanoi muslimi eilen eri uskontokuntien rauhan ja toivon kävelyllä Helsingin Tuomiokirkon portailla.

Paikalla oli satoja ihmisiä, mutta en usko, että muslimia kuultiin tarpeeksi hyvin, sillä tänäänkin facebookini on täyttynyt päivityksistä, jotka huutavat, että muslimi on yhtä kuin terroristi. Tai vähintään potentiaalinen sellainen. Paitsi ehkä maallistunut muslimi.

Mielestäni islamin uskon ja muslimien leimaaminen Pariisin iskun yhteydessä on vähintäänkin barbaarista. Eilen Tuomiokirkon portailla puhunut muslimi ei ole poikkeus, monet muutkin muslimit uskonnollisia johtajia myöten ovat irtisanoutuneet tapahtuneesta ja tuominneet iskut. Syyriasta ja Irakista tulleet turvapaikanhakijat ovat yrittäneet kertoa, etteivät he tällaisia iskuja toivo, he pakenevat niitä.

Eurooppaan tulleiden turvapaikanhakijoiden joukossa on varmasti myös ihmisiä, jotka ovat tulleet tänne kyseenalaisista syistä, ja varmasti jollakin voi olla ISIS-kytköksiä. Mutta on vähintäänkin yksinkertaistavaa sanoa, että niin on joka tyypin kohdalla. Suurin osa turvapaikanhakijoista on lähtenyt matkaan, koska toivoa ihmisarvoisesta elämästä ei kotipuolessa enää ole.

Tietenkin on perusteltua kysyä, kuinka paljon Eurooppa tai Suomi pystyy vastaanottamaan pakolaisia ja miten pakolaiset saadaan kotoutumaan tänne. Yhtä perusteltua on myös kysyä, miksi Suomi yhä myy aseita Saudi-Arabiaan, josta ne epäilemättä joutuvat myös Irakiin ja Syyriaan ja muille konfliktialueille. Globaali maailma on monimutkainen. Länsimaat ovat hyväksikäyttäneet vuosi tolkulla "vähemmän kehittyneiden" maiden resursseja ja tukeneet maiden korruptonoitunutta hallintoa jättäen maiden kansalaiset kärsimään - ja etsimään itse ratkaisua ahdingolleen.

Usein samat tahot, jotka puhuvat maahanmuutosta kriittiseen sävyyn, ovat myös niitä tahoja, jotka haluavat leikata kehitysavusta, jolla ihmisiä voitaisiin oikeasti auttaa siellä, missä apua tarvitaan. Kehitysapuakin tärkeämpää olisi kuitenkin luopua köyhempiä maita syrjivästä kauppapolitiikasta ja keskittyä ilmastonmuutoksen torjuntaan, sen pahimmat vaikutukset kun osuvat usein juuri muiden kuin ilmastonmuutosta aiheuttavien maiden ihmisiin. Näillä keinoin ei ehkä ratkaista Lähi-idän tilannetta, mutta ennaltaehkäistään eriarvoisuuden kasvua ja uusia konflikteja.

Ymmärrän vielä jollain tasolla ihmisten pelon ja eriävät mielipiteet maahanmuutosta, niitä on heitelty ilmoille myös minunkin lähipiirissäni. Mutta mitä en ymmärrä ollenkaan, on se, ettei toisia ihmisiä pidetä ihmisinä ollenkaan. Muslimi ei ole yhtä kuin terrosristi, maahanmuuttaja yhtä kuin raiskaaja. Niin muslimeissa kuin kristityissä, suomalaisissa kuin ulkomaalaisissa on kaikissa hyviä tyyppejä, mutta myös idiootteja. Niitä ei tarvitse erikseen lähteä etsimään turvapaikanhakijoiden joukosta, niitä voi löytää vastaanottokeskuksia polttopulloin heittelevistä suomalaisista.

Tärkeintä olisi mielestäni muistaa kohdella jokaista ihmistä ihmisenä, kunnioittavasti. Ja vaikka miten olliimmosmainen argumentointi iskisi, niin se on joka tapauksessa pahasti vanhentunutta puhetta. Meillä on ollut jo vuosisadat tässäkin maassa maahanmuuttajia, myös muslimitaustaisia. Heitä pelaa jalkapallomaajoukkueessamme ja istuu eduskunnassamme ja kunnanvaltuustoissamme. He ovat meitä, eivät heitä.

Ja sitä paitsi: leimaaminen ja yleistäminen ei palvele ketään muuta kuin terroristejä. Jos kohtelemme muslimitaustaisia turvapaikanhakijoitamme syrjivästi, kasvaa heistä hyvää materiaalia ISIS:in riveihin - ja sitähän ISIS juuri iskuillaan toivoo, että pelko ja viha muslimeita kohtaan kasvaa. Eurooppaa ei hajoita terrorismi, mutta sen synnyttämä viha voi sen tehdä.

Minun unelmani ei ole, että kaikki maailman ihmiset muuttavat Eurooppaan. Minun unelmani on se, että kaikki maailman ihmiset saisivat asua kodeissaan rauhassa niin Beirutissa kuin Pariisissa. Jotta tämä unelma toteutuisi, on jokaisen sanottava painokas ei pelkoa ja vihaa kylväville yleistyksille. Aloitan harjoittelun: EI!

Urheilupäivä

Mulla on ollut urheilupäivä tänään. Se on ilmennyt silleen, että oon tiskannut urheiluvaatteissa, istunut tietokoneen ääressä urheiluvaatteissa, googlannut kuntosalien hintoja urheiluvaatteissa, maannut sängyssä, lukenut kirjaa, vienyt roskat ja nyt aloin just laittaa ruokaa urheiluvaatteissa. Ei siis mikään ihme, että tunnen itseni tänään ihan mielettömän urheilulliseksi!

Itselläni on hieman kaksijakoinen suhde urheiluun. Tavallaan inhoan sitä, tavallaan rakastan. Lapsena kieltäydyin kaikesta liikunnasta, koska siinä "tuli hiki ja alkoi hengästyttää". Sittemmin minut raahattiin luistelukouluun (ei tullut jääkaukalossa hiki!) ja jopa yleisurheilukentille (olin keskinkertainen kuulantyöntäjä), mutta kumpikaan näistä lajeista ei vienyt mukanaan. Luistelusta kyllä tykkäsin, mutta kun touhu 7-vuotiaana meni niin vakavaksi, että minut pudotettiin "ison kokoni" vuoksi kilpailuryhmästä, niin lopetin koko touhun siihen.

Vasta kun löysin koriskentille asenteeni urheiluun muuttui pysyvästi. Pallon perässä juokseminen oli niin kivaa, että muu unohtui. Kerrankin isosta koosta ja pituudesta oli myös hyötyä! Omistin koko nuoruuteni treenaamiselle. Ja ei se mennyt hukkaan. Olin monet vuodet joukkueeni luottopelaajia, pyörin nuorten maajoukkueringeissä ja voitin yhteensä 20 mitalia (just laskin!), joista kirkkaimpana yhä mielessä B-tyttöjen SM-kulta. Sain tsempparipalkintoja, olin pelireissuilla niin Pietarissa kuin New Orleansissa, pääsin urheilulukioon. Urheilu oli kivaa!

Vaikka pärjäsin koriskentällä melko hyvin, olin ihan kammottavan huono kaikissa fysiikkatesteissä ja niitähän meillä riitti! Ihan sama oliko kyseessä 60 metrin spurtti vai tasajalkahyppy, niin tiesi kyllä jo etukäteen, kenen tulos jäi häntäpäähän. Vaikka olin oppinut lajini salat, en edelleenkään ollut urheilullisesti lahjakas. Jopa voimatesteissä osa pienemmistä tytöistä meni ohi. Masensi ja turhautti. Tajusin, ettei minusta ehkä kaikesta treenaamisesta huolimatta tulisi Suomen parasta naiskoripalloilijaa. Elämä sai muuta sisältöä. Lopetin.

Vaikka aktiiviajat ovat jo kaukana takana, urheilu on jollain tasolla pysynyt elämässä edelleenkin. Nykyään treenaamiseni menee kausiluontoisesti. Välillä innostun liikkumaan päivittäin, joskus taas riittää, että puen vaan urheiluvaatteet päälle. Se, mitä korista pelatessani opin, oli kuitenkin, että urheilu voi olla myös kivaa. Edelleenkin pallopelit ja tanssi on semmoisia harrastuksia, etten niitä harrastaessa edes ajattele urheilevani. Kivoista lajeista saan vain lisäenergiaa ja mielettömän hyvän fiiliksen. Ja sitähän liikunta parhaillaan on; ei mitään fysiikkatestejä, sekuntikelloja tai mittanauhoja, vaan puhdasta elämäniloa. Eikä silloin edes huomaa, vaikka tulisi hiki ja vähän hengästyttäisi!

Katso kuva!

En sitten ole kirjoittanut tänne blogiin kohta kuukauteen. Ei ole ollut kerrassaan mitään sanottavaa, pelkkää kuvattavaa vaan. Kuten tarkkasilmäiset ovat jo huomanneet, olen ollut huolestuttavan ahkera päivittelemään kuvablogiini ja instagrammiin. Kuvauskiihkoni on jo kauan sitten ylittänyt kaikki normaaliuden ja säädyllisyyden rajat. Kuvia syntyy ihan joka päivä, pahimpina useita satoja. Mitä en saa järkkäriin talteen, sen kuvaan iPhonella.

Ajattelen kuvia aamusta iltaan ja öisin nään niistä unia. Auton ikkunalasin läpi tähyilen uusia kuvauspaikkoja, netistä katselen toisten hienoja otoksia, kirjastosta lainaan valokuvakirjoja, kaupungilla piipahdan valokuvanäyttelyyn, illalla leikkaan kotona lehdistä kuvia talteen, kadulla kulkiessa silmäilen kuvauksellisia ihmisiä, pahimman kuvauskiiman iskiessä hypin pöydille, konttaan lattialla, kyykin pusikoissa ja välillä poseeraan itsekin kameralle.

Jotta tämä ei nyt menisi ihan pelkäksi tekstiksi, niin tässä toissa viikonloppuinen maakuntamatkamme äitini tallentamana. Ei lisättävää. Kirjoitan sitten niitä syvällisiä vaikka ensi kerralla.

Kokemuksien keräilijä

"Jos ei muuta, niin se oli ainakin hieno kokemus!"

Näin saa usein kuulla ihmisiltä, jotka yrittävät peitellä omia tai toistensa toilailuja. Salakavalasti kokemuksista, huonoistakin sellaisista, on tehty positiivinen asia. Ollakseen jotakin, ihminen tarvitsee kokemuksia. Ihan millaisia vaan. Matkustelemme, harrastamme, seurustelemme, vaihdamme työtä ja asuinpaikkaa, koska haluamme kokemuksia. Kokemuksia arvostetaan! Pitää olla kokenut!

Kun olin 18-vuotias kotona asuva urheilijatyttö, tunsin loputonta ahdistusta kokemattomuudestani. Minulla ei ollut yhtään poikaystävää, en ollut ikinä juonut alkoholia niin paljon, että olisi mennyt muisti, en ollut ikinä saanut yhtään fritsua, en ollut koskaan liftannut tai ollut interrailillä, ujostelin ulkomaalaisia ihmisiä, pelkäsin puhua vieraita kieliä. Olin kokematon, olin nössö.

Kun ympäristöni leuhki seksikumppaneillaan, kännisekoiluillaan, ulkomaalaisilla kavereillaan, matkoillaan ja kaikella jännittävällä, mikä minun elämästäni selvästikin puuttui, päätin alkaa kokemaan. Koska olin niin kokematon, minulla ei ollut kerrassaan mitään menetettävää. Mitä tahansa tein, sain heti miljoona uutta kokemusta. Ja kokeilin lähes kaikkea, mitä kokeilla voi. Seurasi vuosien kokemusten kierre.

Olen tähän astisen elämäni aikana harrastanut koripalloa, haavipalloa, luistelua, yleisurheilua, balettia, street-tanssia, salsaa, reggatonia, afro-tanssia, juoksua, joogaa, kuntosalia, jumppia, melontaa, öljyvärimaalausta, valokuvausta, postimerkkien keräilyä, kirjoittamista, teatteria, käsitöitä, sähköurkujen soittoa, leipomista, vapaaehtoistöitä...

Olen ollut töissä siivoojana, kenkämyyjänä, varastotyöntekijänä, pizzanpaistajana, pesulatyöntekijänä, koripallovalmentajana, verkkokaupan asiakaspalvelussa, puhelinhaastattelijana, tv-shopin asiakaspalvelussa, viisumivirkailijana, vapaaehtoisena festivaalityöntekijänä, toimitusharjoittelijana, toimittajana, vapaaehtoisena kansalaisjärjestön viestintäihmisenä, kuvaajana, kirja-arvostelijana ja toimitussihteerinä...

Olen asunut Suomessa, Ruotsissa, Nigeriassa ja Sambiassa; lukenut ruotsia, englantia, saksaa, ranskaa ja espanjaa; opiskellut lehtijournalismia, kansainvälisiä suhteita, ihmisoikeuksia, antropologiaa, tiedotusoppia ja hieman sosiaalityötä; deittaillut suomalaista, ruotsalaista, liberialaista, nigerialaista, pakistanilaista, tansanialaista, ranskalaista ja sambialaista miestä.

Näitä listoja voisi jatkaa loputtomiin. Ja kaikki ne todistavat, että minua voi jo liioittelematta kutsua kokeneeksi. Olen utelias luonne ja mieluummin otan selvää kuin jossittelen. Usein kokemuksia hankkiessani olen tosin jo tiennyt, ettei tästä tulee mitään, mutta niin vaan olen jatkanut, jotta ei sitten jälkikäteen harmittaisi, että elämässä olisi jäänyt jotakin kokematta.

Ehkä se on osa aikuistumista, mutta en tarvitse enää yhtään kokemusta. En enää tarvitse mitään uusia harrastuksia, titteleitä tai poikaystäviä tunteakseni olevani joku. Olisin voinut tehdä asiat helpomminkin, kypsyä rauhassa ja kasvaa omaksi itsekseni vähemmilläkin kokemuksilla. Mutta en kadu kokemuksiani. Kokemukset opettavat. Toiset vaan tarvitsevat niitä enemmän kuin toiset.

Oma kokemuskiintiöni on nyt kuitenkin täynnä. Enää en aio kokea mitään, aion vaan elää.