Tieni wannabe-kirjailiaksi

Jo kouluikäisenä kirjoitin ystäväkirjojen haaveammattikohtaan kirjailia. Ilman j:tä tietenkin. Kirjoittamaan opin 6-vuotiaana ja päiväkirjan pidon aloitin heti 7-vuotiaana. Yksi ensimmäisistä päiväkirjamerkinnöistä oli lyhyen ytimekäs: Liimani kuivui.

Tein omia kuvakertomuksiani, joissa seikkaili nukkeni ja minä. Minä ja viisitoistalapsinen perheeni oli niiden nimi. Halusin maailman nuorimmaksi kirjailiaksi. Kirjoittamisen lisäksi tietysti luin kohtuullisen paljon, niin kuin kunnon kirjailiat konsanaan. Kävin lainaamassa kirjani Pukinmäen kirjastosta. Kerran siellä kirjojen takakansia selaillessa törmäsin kirjaan, jonka kirjoittaja oli 10-vuotias. Olin jo 12 eikä minusta tulisi ikinä maailman nuorinta kirjailiaa. Peli oli menetetty.

Kirjoittaminen jäi joiksikin vuosiksi tauolle, mutta aloitin aktiivisen päiväkirjanpidon uudestaan 14-vuotiaana. Yläasteella äidinkielen opettajamme oli pitkä laiha nainen, joka toisinaan piti töissä Marimekon yöpaitaa, luulen, että ihan huomaamattaan. Hän vastusti sanaa ruveta, joten jo silloin opin ryhtymään rupeamisen sijaan. Opettaja luki minun ja parhaan ystäväni aineita usein ääneen. Muistaakseni yksi eniten suitsutusta saanut aineeni oli kuvaus lierihattuisesta naisesta.

Lukiossa aineitani luettiin yhä. Vielä viime vuonna yksi vanha ystäväni jaksoi muistella itkeneensä ja nauraneensa yhtä aikaa, kun minun ainetta luettiin. Kumpikaan ei tosin pystynyt muistamaan, mistä aine kertoi. Kunnianhimoisena ihmisenä ja wannabe-kirjailiana odotin äidinkielenkirjoituksista vähintään L:ää. Toisin kävi. Kirjoitin C:n. Romahdin.

Yritin vielä itsetuhoisesti pyrkiä toimittajakouluihin, mutta pääsykokeista sain vain joitain hassuja pisteitä, jotka eivät riittäneet edes varasijoille. Itseluottamukseni musertui lopullisesti. Pakenin kolmeksi vuodeksi Ruotsiin. Ruotsin kirjoituksista olin sentään saanut E:n, joten ruotsia vielä todistetusti osasin.

Ruotsin vuosien jälkeen tajusin kuinka hyvin itseasiassa osasinkaan suomen kieltä ja uskalsin taas haaveilla kirjoittamisesta. Hain toimittajakouluihin ja tadaa! Tällä kertaa pääsin. Koulua seurasi työharjoittelu ja freelancerin hommat. Yhtääkkiä olin ihka aito toimittaja, jo askeleen lähempänä kirjailiaa. Olo on edelleenkin epätodellinen. Viimeksi tänään hihittelin kauluksiini, kun esittelin itseni toimittajana. Niin monen pettymyksen läpikäyneenä omia onnistumisia ei usko sitten millään.

Paperillakin piakkoin ilmestyvän lifestyle-lehden 2 ekaa numeroa.

Toimittajan hommista olen sujuvasti hypännyt myös kirjakriitikkojen maailmaan. Koska oma esikoiskirjani on yhä pöytälaatikossa, olen ottanut tehtäväkseni arvostella muiden kirjoja. Kirjastolehden sivuilta voitte lukea arvioitani kasa päin. Uudessa käyntikortissani on myös termi, joka saa minut - ei vain hihittämään - vaan pikemminkin repeämään naurusta. Assistant Editor. Ihan englanninkielellä. Se on tittelini uudessa lifestyle-lehdessämme, joka löytyy nyt verkosta, mutta ajan kanssa myös lehtihyllyltä.

Enää ei puutu kuin se kirja.