lauantai 22. kesäkuuta 2013

Kaupunkilaiskuvaajan kuulumisia

Tulin eilen takaisin supermarkettien, asfaltoitujen teiden ja muurein ympäröityjen talojen pariin. Kuusi päivää Luangwassa oli minulle juuri sopiva aika. Pienissä kylissä ja maaseudulla on oma viehätyksensä, mutta olen ehdottomasti kaupunki-ihminen, ihan sama millä mantereella ja missä maassa ollaan. Ja pidän mukavuuksista, niin kuin lämpimästä suihkusta ja kaupoista ja ravintoloista, joista voi ostaa muutakin kuin paikallista maissipöperöä, nshimaa. Ei sillä, oikeastaan pidän nshimasta ja syön käsin jo aika sujuvasti, mutta ikävöin silti leipää, jogurttia, muroja ja muita "valkoisten ihmisten ruokia".


Luangwa oli silti ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Luonto on alueella todella kaunis. Luangwa on laaksossa, jossa kohtaavat kaksi jokea, Luangwa ja Zambezi. Lisäksi alueella on ihan hervottoman kokoisia puita, jotka nähtyäni tunsin heti suurta halua tehdä puuhun majan ja muuttaa sinne...



Oikeastihan olin Luangwassa raportoimassa paikallisvaaleista, mutta loppujen lopuksi keskittymiseni meni enemmän kauniiden maisemien ja mielenkiintoisten ihmisten ja rakennusten valokuvaamiseen. Vaalitapahtumat ja politikkojen palopuheet esittäytyivät minulle ennemminkin itseään toistavana stand-up komediana, jolle jaksoin hymyillä hetkisen, mutta pian taas oli mielenkiintoni jossain muualla.




Ja viimeistään tämän retken aikana rakastuin valokuvaamiseen. Olen aina ollut suunnattoman laiska opettelemaan kameratekniikkaa, mutta luulen, että nyt minun täytyy tehdä asiaan muutos. Uskottelen itselleni, että jos vaan opettelen tietyt perusasiat, niin voin ehkä alkaa oikeaksi valokuvaajaksi. Sillä luulen, että minulla on ehkä hieman enemmän annettavaa kuvaajana, kuin esimerkiksi politiikan toimittajana...



torstai 13. kesäkuuta 2013

Elämää suurempia asioita

Tällä mantereella ihmiset todella kuolevat. Yleensä ilman mitään ihmeellisempää syytä. Niin kuin työpaikkani autonkuljettajan 4-vuotias poika, joka aivan yllätäen sairastui ja kuoli viime viikon torstaina. Samana päivänä kuolleena löytyi myös toimitussihteerin veli, joka oli ollut kateissa jonkin aikaa.

Tänään menimme kesken töiden autonkuljettajan kotiin rukoilemaan kuollutta poikaa. Koti oli laitakaupungilla compoundissa, eli slummissa, tosin aika siistissä sellaisessa. Siellä sitten istuimme kulahtaneilla sohvilla ja kiitimme jumalaa tapahtuneesta. Sillä jumala kuitenkin tietää aina parhaiten, milloin on kenenkin aika lähteä.

Vaikka tuntuukin aika erikoiselta osoittaa kiitollisuutta jonkun kuolemasta, voin kuitenkin ymmärtää tätä nurinkurista ajattelutapaa. Jos sairaaloissa ei ole tarpeeksi osaava henkilökuntaa tai lääkkeitä, ihmisiä kuolee sairauksiin, jotka voisi muissa oloissa parantaa kohtuullisen helposti. Se on hyväksyttävä, ja hyväksymistä helpottaa ajatus, että kaikki tämä on osa jotain suurempaa, jumalan tekemää suunnitelmaa.

Rukoillessa mietin, mitenkä monta kertaa itse olisinkaan elämäni aikana jo kuollut, jos olisin syntynyt johonkin kehitysmaahan. Tuntuu, että lähes jokaisen paikallisen, jonka kanssa olen jutellut, perheenjäsenistä joku on kuollut, sisko tai veli, äiti tai isä, yleensä useampi. Monet on kasvattanut täti tai mummo tai muu sukulainen. AIDS:lla on oma osuutensa tässä, vaikka enään tautiin ei kuollakkaan samalla lailla kuin ennen, kiitos lääkityksen.

Kuoleman läsnäolosta huolimatta, tai ehkä juuri siitä syystä, myös elämä on vahvasti läsnä. Niinpä rukoushetken jälkeen autossa matkalla takaisin toimistolle tunnelma reipastui taas melko pian ja puheenaihe vaihtui toiseen lähes kuolemanveroiseen teemaan, nimittäin jalkapalloon. Viime lauantaina Sambia nappasi ensimmäisen voittonsa pitkään aikaan pelatessaan Lesothoa vastaan. Tänä viikonloppuna vastassa on Sudan. Elämä jatkuu.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Terveisiä töistä

Koska koti-internettini on jostain syystä kieltäytynyt toimimasta, päivittelen nyt täältä töistä. Täällä on tosi rento meininki. Telkka on päällä, musiikki raikaa aika-ajoin ja ihmisillä on hauskaa. Eilen söimme syntymäpäiväkakkua, jonka yksi toimittajista oli saanut joltain salaiselta rakastajaltaan. En ole vielä kirjoittanut yhtään juttua itse, sillä ainakin nyt alkuun teen juttuja yhdessä työparini Fridahin kanssa, mikä onkin ihan loistava järjestely.

Toimitus, jossa työskentelen on täynnä nuoria tyyppejä, jotka ovat tehneet oloni poikkeuksellisen mukavaksi ja tervetulleeksi. Työpäivät alkavat aamupalaverillä, jossa jokaisen on esiteltävä 3 juttuideaa, jotka on tarkoitus toteuttaa päivän aikana. Kuulostaa paljolta. Monet jutuista perustuvat kuitenkin pelkästään raportteihin ja lehdistötiedotteihin, eikä niiden tekemiseen mene kovinkaan kauaa aikaa. Siksi moni onkin valmis jo ennen kello neljää.

Juttuja tehdään toki myös kentältä. Tänään olimme Fridan kanssa verenluovuttamiseen liittyvässä lehdistötilaisuudessa. Oli varsin mielenkiintoista. Hieman toisenlaista tuo verenluovuttaminen maassa, jossa noin 40 prosenttia on HIV-positiivia, eikä luovuttajia luonnollisestikaan ole tarpeeksi. Menimme tilaisuuteen tyylikkäästi tunnin myöhässä, kuuntelimme pölinät ja sitten Frida haastatteli yhtä pääjehua ja minä tein muistiinpanoja. Tämän jälkeen kirjoitimme aiheesta omat juttumme, jotka luetutimme toisillamme. Olivat aika erilaiset. Opin siinä uutta siitä, miten uutisjuttu täällä rakennetaan, mitä pitää mainita heti alkuun ja mihin kohtaan laitetaan lainaus. Varmaan ihan yleismaallisia sääntöjä, mutta minulle uusia, sillä en ole tehnyt uutistyötä aiemmin. Vaikka korjattavaa löytyi, Frida oli tyytyväinen kirjoitustaitoihini ja poimi jutustani muutamia lisäyksiä omaansa, joka lähti eteenpäin päätoimittajille.

Että tällaista täällä. Täytyy vielä mainita, että tämä toimitus on tosi hieno verrattuna erään toisen sanomalehden toimitukseen, jossa vierailimme toissa viikolla. Täällä on modernia tunnelmaa ja kiiltävää pintaa. Siivooja kiillottaa tummennettuja ikkunalaseja tuon tuostakin. Toimitusrakennusten keskellä on kiva pikku puutarha, jossa tarjoillaan myös ruokaa, joka on meille työntekijöille ilmaista ja erittäin syömäkelpoistakin vielä. Uutishuone, jossa nyt istun, on avotoimisto, jossa minulla on oma työpöytäni. Tietokoneita ei ole, vaan kaikki käyttävät omia läppäreitään. Kuljettaja vie toimittajat ja kuvaajat keikoille ja välillä myös päivän päätteeksi kotiin asti. Kotiin taidan lähteä nyt minäkin, sillä päivän työt on tältä erää tehty.


sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Pientä päivitystä

Pari ekaa viikkoa on nyt hujahtanut Lusakassa. Jotenkin pää on niin täynnä ajatuksia, että niitä on ollut vaikea kirjoittaa ulos. Intensiivikurssi oli ja meni ja huomenna alkaa harjoittelu, minkä vuoksi pitäisi ollakin jo nukkumassa, mutta sen sijaan aloin nyt näihin päivityspuuhiin.

Olen tutustunut täällä jo jonkin verran uusiin ihmisiin ja kaupunki itsessään on myös tullut tutummaksi. Nyt osaan jo neuvoa taksikuskeja kotiportille jopa pimeällä. Taksit ovat kuitenkin kalliimpia kuin olin olettanut, joten myös minibusseilla on tullut mentyä, vaikkakin eniten olen hurahtanut kävelyyn. Työmatkankin ajattelin taittaa kävellen.

Kävelyn ohella olen myös pelannut aika paljon korista. Olen nyt muutaman kerran treenannut paikallisen naisten korisjengin kanssa. Koris on siitä mainio harrastus, että sitä pelataan lähes joka kolkassa ja aina löytyy joku porukka, johon änkeytyä mukaan. Samalla tulee kuntoiltua ja saatua paikallisia tuttuja. Ne ovatkin siis kaksi päällimmäistä motiivia tämänhetkiselle palloilulleni.

Koriksen kautta myös paikallinen kulttuuri on tullut tutuksi monella tapaa. Joukkue, jonka kanssa pelaan on ihan tavoitteellisesti treenaava ryhmä, joka pelaa paikallista liigaa ja jonka pelaajista osa on maajoukkueessa. Joukkueen treenit pidetään kuitenkin ulkona asfalttikentällä, jossa ei ole valaistusta. Se tarkoittaa käytännössä sitä että treenien lopussa on jo sen verran pimeä, että on ihan mahdotonta nähdä, missä on koriteline tai pallo tai vastustaja tai mikään muukaan. Harjoitukset myös loppuvat mielenkiintoisella tavalla, meinaan yhdessä rukoillen.

Sanomattakin on selvää, että aikakäsitys on täällä toinen. Lauantaina meillä oli matsi kahdelta ja paikalla piti olla yhdeltä. Itse kävelin hullua kyytiä, että ehtisin paikalle ajoissa, mitä lie oikeen ajattelin. Yhden aikaan meitä oli paikalla minä, joukkueemme amerikkalainen pelaaja ja zimbabwelainen valmentaja. Joukkueemme sambialaiset pelaajat tulivat puoli kolmelta. Vastustajajoukkue ei tullut paikalle ollenkaan. Se ei kuitenkaan masentanut ketään, vaan pelasimme toisiamme vastaan ja saimme ihan mukavan hien pintaan ja minä kaikesta kävelystä ja pelaamisesta hirveät rakot varpaisiin.