maanantai 25. marraskuuta 2013

Teko!

Lapsena Malmintorin Prismassa joulupukki pyysi syliinsä. Kieltäydyin. Pukki ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi maanitteluaan. Jouduin sanomaan kovemmin: "En tule. Sä oot teko!" Pukki jätti vihdoin rauhaan.

Olisihan se pitänyt ymmärtää, että jos on laittanut vitivalkoisen tekoparran, mustasankaiset tekorillit ja liian kirkkaanpunaisen tekopukkipuvun ja puhuu tekoäänellä, niin ei ketään kiinnosta. Ja ihan samalla linjalla olen edelleen. Mikään teennäinen ei nappaa.

Nyt Suomessa ollessani olen ikäväkseni pannut merkille, että taas on ihmisillä paljon tekoa yllä. Ja nyt en puhu pukeista, vaikka se ajankohtaan sopisikin, vaan ihan tavallisista tytöistä ja naisista. Jokaisen trendikkään naisen naamaan on vedelty tekorusketus, luomille liimattu tekoripset, hiuksia jatkettu tekolisäkkeillä ja kynsissä on tekokynnet. Teko!

En toki halua lähteä syyllistämään, jotkut teko-osat voivat olla hienojakin, jos ne on hyvällä maulla laitettu. Olen itsekin kerran laittanut tekokynnet. Ne pilasivat omani ja kesti kaksi vuotta kasvattaa takaisin entiset kynteni. Kerran laitoin myös tekorusketuksen ja naamani ja raajani oli täynnä raitoja ja läikkiä. Tekohiuksia en ole kokeillut ja tekoripsiä en edes uskaltaisi, sillä hipiäni on niin herkkä, että varmasti saisin heti jonkun allergisen reaktion tekoripsiin laitettavista liimoista. Olen mieluummin aito ja  terve ja hyvännäköinen, sillä harvoin teko pukee ketään.

Mikä minua on välillä ihmetyttänyt, on se seikka, että monet viimeisen päälle viritetyt naikkoset kulkevat käsipuolessaan luonnontilaan jätetty mies. Kontrasti on suuri. Olen keskutellut asiasta ystävieni kanssa ja osa epäilee, etteivät miehet aina edes huomaa, että heidän naisensa on teko. Vasta kun tekoripset on riisuttu, mies kyselee, onko tyttöystävä käynyt kampaajalla.

Suomessa tekous on silti vielä hillittyä. Jo Ruotsissa tekoja on paljon enemmän ja heidän tekoutensa paljon laaja-alaisempaa. Olen vierailuni aikana katsonut yhtä suosikkiohjelmaani nimeltä Ruotsin miljonääriäidit - varmasti moni teistäkin on viettänyt aikaa laatuohjelman parissa - ja miljonääriäidithän ne vasta ovat tekoja. On tekotissejä, tekohuulia, tekohampaita jopa tekokädet. Tekous ja raha on vaarallinen yhdistelmä.

Olen koittanut miettiä, mistä tiettyjen vaaleaverikköjen taipumus tekouteen voi johtua. Uskon, että jos elää maassa, jossa kaikki ovat päivettyneitä pitkäsäärisiä blondeja, haluaa sitä erottua jotenkin edukseen ja olla vielä vähän päivettyneempi ja blondimpi ja pitkäsäärisempi. Äkkiä siitä voi tulla paha pakkomielle ja kova kierre, josta on vaikea hypätä pois. Ellei sitten ole jo pienestä pitäen oppinut välttämään tekoa. Teko!

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Luopumisen mestari


Meillä isi on aina käskenyt syödä lautasen tyhjäksi. Eikä vain lautasta vaan koko jääkaapin. Juuri äsken sain kehut, kun söin loput siskonmakkarakeitosta, niin, että saatiin keittokattila vihdoinkin pois jääkaapista. Inspiraation keittoon isi sai pakkasessa olleesta persiljasta, joka oli saatava sieltä pois tilaa viemästä.

Jotakuta isin ajattelutapa voi huvittaa. Minä otan sen mitä suurimmalla vakavuudella. Olen esimerkiksi nyt vanhemmilla vieraillessani tuntenut velvollisuudekseni syödä loppuun kaikki avatut keksipaketit ja suklaalevyt ja hyvin olen tehtävässäni onnistunutkin.

Minulla poissyöminen ulottuu myös muihin asioihin kuin ruokaan. Haluan eliminoida ympäriltäni kaiken turhan. Olen pienestä pitäen harrastanut luopumista. Aina aika-ajoin pääni tarvitsee puhdistautumista ja parhaiten se onnistuu heittämällä pois kaikki turhat ja usein myöhemmin tarpeelliseksi todetut romut. Ekaluokkalaisena luovuin pehmoeläimistäni. Annoin niistä suurimman osan onneksi kaverilleni, jolta saatoin hakea eläimet takaisin, kun ikävä yllätti.

Myöhemmin luovutettavien listalla on ollut kasapäin cd-levyjä, kirjoja, koriste-esineitä ja vaatteita. En uskalla edes arvioida luovutettujen vaatteiden määrää. Ja kuinka usein olenkaan joutunut ostamaan ihan vastaavan vaatteen tilalle. Mutta se on ollut aina sen arvoista. Sieluni on uusiutunut ja samalla myös vaatekaappi.

Taas olen luopumiskierteessä. Yleensä sen huomaa siitä, että huoneeni on kauheassa sotkussa. Heitän kaikki tavarat lattialle ja käyn ne esine kerrallaan läpi. Kaikki, mikä ei läpäise seulaani menee kirppikselle, huuto.nettiin, kaverille lahjaksi tai UFF:n laatikkoon. Roskiin en yleensä heitä kuin vain kaikkeista säälittävimmät romut.

Jälleen kerran olen vannonut, etten osta mitään uutta tilalle. Tällä kertaa lupaus on tavallista helpompi pitää, sillä minulla ei ole kerrassaan yhtään ylimääräistä rahaa tuhlattavana, ellen nyt sitten satu tienaamaan myymistäni romuista yllättäviä summia. Toivon, ettei näin käy. Olen nimittäin erittäin hyvä luopumaan myös ylimääräisestä rahasta. Se häiritsee mieltäni vähintään yhtä paljon kuin turha tavara.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Terveiset tarkkailijan paratiisista

Olen juuri Frankfurtin lentokentällä, tarkkailijan paratiisissa. Lentokentät ovat parhaita paikkoja seurata toisia ihmisiä, arvailla heidän alkuperäänsä ja elämäntarinoitaan. Tämä on nyt kolmas kenttä tällä reissulla ja neljäs onkin sitten kotoisa Helsinki-Vantaa.

Lusaka-Addis Abeba lentoa odotellessa porukka oli varsin tummahipiäistä muutamalla kovaäänisesti räkivällä kiinalaisella maustettuna. Addis Abeba-Frankfurt lennolle oli menossa jo hieman värikkäämpää porukkaa, joukossa muutama muu suomalainenkin.

Silmäni ovat aivan erikoisen harjaantuneet suomalaisten kanssasisarten ja -veljien bongailuun. Suomalaisen tunnistaa yleensä parhaiten vähän, tai välillä aika paljonkin, juntista pukeutumistyylistä. Tällä kertaa tuijottelin blondia tyttöä, jolla oli turkoosit kukka-glitter-kettinki-tennarit ja olin saman tien vakuuttunut hänen kansalaisuudestaan. Hymyilin typerille kengille, kunnes katsoin omiani. Punaruskean hiekkapölyn peittämät puna-valkoiset kenkäni näyttivät jokseenkin järkyttäviltä, eikä asiaa auttanut yhtään niiden sisältä pilkistävät turkoosit sukat. Juntti mikä juntti. Luulen, että suomalaistyttö tunnisti myös minut, mutta pysyimme molemmat varmuuden vuoksi hiljaa.

Toinen suosikkiarvailunkohteeni on ensilentäjät. Heitä oli Lusakasta lähteneellä lennolla arvatenkin aika paljon, sillä sen verran kiihkeästi ihmiset ottivat itsestään kuvia istumassa lentokoneessa, seisomassa lentokoneessa, vieruskaverin kanssa lentokoneessa ja yleiskuvaa tästä koko kaaoksesta.

Frankfurtin koneeseen menijöitä tarkkaillessani näkökenttääni osui yhtäkkiä suuri järjestäytnyt joukko ensikertalaisia. Tunnistin heidät erikoisesta pukeutumisesta. Päälle oli puettu kaikki mahdolliset lämpimännäköiset vaatteet leopardikuosisesta toppatakista raidalliseen villapipoon. Loput vaatteista oli sullottu kätevästi muovikasseihin. Ensilentäjien kasvoista paistoi pelko ja uteliaisuus.

Yhdellä matkalaisella oli lista, jossa oli kaikkien ensikertalaisten nimet ja syntymäajat. Siitä huomasin, että suurin osa oli alaikäisiä. Viisumivirkailijan hälytyskelloni alkoivat soida ja epäilin heti ihmiskauppaa, kunnes huomasin listaa kantavan miehen kädessä IOM:n kassin. Pakolaisia siis.

Lufthansan lentokenttävirkailija varmisti huomioni todenperäisyyden pahoittelemalla edessäni seisovalle naiselle, että hänen vieressään tällä lennolla istuisi somalipakolainen. Mikä valitettava kohtalo. Itse toivoin viereeni omaa pakoilaislasta, mutta sainkin seuraksi kaksi metrisen norjalaisherran, joka luki sivistyneesti romaania. Hänen edessään oli maastokuvioisella Arizona-lippiksellä varustettu amerikkalainen, joka oli hyvin keskittynyt Bruce Willisillä tähditettyyn action-leffaan. Sitä katsoessan hän laski tuolinsa niin alas, ettei norjalainen enää mahtunut penkkiinsä.


Samaan aikaan koitin itse häivyttää omaa kansallisuuttani piilottamalla kenkäni edessäistuvan aasialaismiehen penkin alle ja lukemalla vuoroin englanninkielistä, vuoroin saksankielistä lehteä. Pian penkkiinsä puserruksiin jäänyt norjalaismies kääntyi puoleeni ja sanoi: "I think I have to change my place". Johon minä "I totally understand", johon hän, "The guy must be American", johon minä, "Yes". 

Paljastuikin, etten ollut ainoa kansalaisuustarkkailija lennolla. Myöhemmin kävi vielä ilmi, että norjalainen oli käyttänyt samaa hämäystekniikkaa kuin minä. Hän ei ollutkaan norjalainen vaan kanadalainen, joka luki muita tarkkailijoita hämmentääkseen norjankielistä romaania.