Mielikuvia Sambiasta

Mitä sinä tiedät Sambiasta? Jos olet tavallinen suomalainen, ehkä suht paljon matkustellutkin, mutta et intohimoisesti eteläisen Afrikan asioihin paneutunut, vastaus on todennäköisesti: et mitään.

Mutta ei huolta, minä en tiennyt Sambiasta yhtään sen enempää, ennen kuin tulin tänne. En, vaikka toisinaan pidän itseäni jonkinasteisena Afrikka-tietäjänä. Paria kuukautta ennen lähtöäni aloitin agressiivisen googlausoperaation, jonka johdosta opin seuraavaa: Sambiassa on kuparikaivoksia ja paljon kiinalaisia ja että homo ei kannata Sambiassa olla tai pidätetään. Tämä oli kuva, jonka kansainvälinen media tarjosi. Muutamien sambialaisten blogien kautta sain myös jonkinlaisen käsityksen Sambian muoti- ja musiikkipiireistä; ne olivat pienet, mutta värikkäät.

Erilaisia sambialaisia kauppakeskuksia.

Jos en olisi koskaan ollut Sambiassa, enkä olisi vaivautunut googlaamaan, en tietäisi sitäkään vähää. Sambia ei ole uutisotsikoissa. Sambiassa ei ole ollut sisällissotia tai muita merkittäviä etnisiä konflikteja. Sambiassa ei ole ollut suurempia luonnonkatastrofeja, ei ankaraa nälänhätää, ei korkeaa rikollisuutta. Ei mitään uutisarvoista. Sillä ikävät asiathan ovat juuri niitä, jotka raivaavat tiensä uutisotsikoihin.

Suomalaisten kuva Afrikasta on usein melko rajoittunut. (Ai onko siellä liikennevaloja?) Mutta onko se meidän vikamme? Jos ei ole itse matkustanut Afrikassa, eikä omaa afrikkalaisia ystäviä tai perheenjäseniä tai muita kytköksiä mantereeseen, niin mistä sitä voisi mitään tietääkään. Etenkin, kun median antama kuva on usein pelkkää köyhyyttä ja kärsimystä parilla leijonalla höystettynä.

Erilaisia sambialaisia asuinympäristöjä.

Oma ensikosketukseni Afrikkaan oli vuonna 2008, kun menin Nigeriaan kesätöihin. Olin sekä innoissani että kauhuissani. Sanoin kavereilleni jokseenkin näin: "Varmaan kuolen, mutta se on sen arvoista!" Alussa kaikki oli niin erilaista ja ihmeellistä. Katujen varsien kaupustelijat, mies ajamassa moottoripyörällä pelastusliivit päällä. Välillä tuntui, että minulla oli enemmän yhteistä oman koirani kanssa kuin paikallisten ihmisten kanssa.

Afrikassa on kuitenkin monta todellisuutta. Tuloerot ovat huikeat, erityisesti öljyvaltio Nigeriassa, mutta myös täällä kuparimaa Sambiassa. Koulutettujen kaupunkilaisten maailma eroaa lukutaidottomien kyläläisten maailmasta aivan täysin, edes yhteistä kieltä, saati yhteisiä puheenaiheita ei välttämättä löydy. Lusakan kadut ovat täynnä suuria ja kiiltäviä citymaastureita, joita näkee Helsingissä harvemmin. Toisaalta paras tuliaislahja maaseudulle mentäessä on edelleen oma elävä kana.

 Erilaisia sambialaisia menopelejä.

Kirjoittajana minua kiinnostavatkin juuri ne toisenlaiset, uutisotsikkojen ulkopuolelle jäävät todellisuudet. Mitä sambialaiset nuoret ajattelevat abortista? Voivatko tummaihoiset suhtautua toisiinsa rasistisesti? Millaista on sambialainen kierrätystaide? Entä mistä inspiroituvat sambialaiset muotisuunnittelijat? Miltä kuulostaa sambialainen gospel- ja hiphop-musiikin yhdistelmä?

Kaikesta tästä kirjoitamme +260 Lifestyle -lehdessä, jonka printtiversion julkaisemiseen keräämme parhaillaan rahaa. Jos sinusta tuntuu, että kaipaisit pientä päivitystä Afrikka-uutisointiin, niin nyt on hyvä hetki toimia. Voit osallistua mesenaatissa olevaan yhteisörahoituskampanjaamme tästä ja saat itsellesi kyseisen lehden 3 ensimmäistä numeroa sekä monia uusia mielikuvia Sambiasta.

Diagnoosi: Luulosairas

Olen elämäni aikana sairastanut aivokasvaimen, muutaman ihosyövän, useamman kerran malarian ja koleran, myöskin HIV:n ja monta muuta tappavan vaarallista tautia. Siis henkisellä tasolla. Yleensä en mene lääkäriin, jos olen oikeasti kipeä. Silloinhan tiedän jo itsekin, että olen sairas ja parantelen mieluummin kotona itsekseni, kuin menen hourailemaan jonnekin terveyskeskuksen odotusaulaan. Mutta, jos minulla on epämääräisiä oreita: väsymystä, huonovointisuutta ja outoja kipuja, voin rampata sairaalasta toiseen ja käydä monissakin testeissä.

Koripallo aikoinani kävin lääkärillä kahdesti sydänlihastulehduksen takia. Ensimmäisen kerran olin noin 12-vuotias ja mennyt treeneihin vähän kipeänä, toisella kerralla olin noin 18-vuotias ja mennyt treeneihin vähän krapulaisena. Sykkeeni oli tavallista korkeampi ja sydämen tykytys tuntui voimistuvan päivä päivältä. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän se tykytti. Sydäntäni kuunneltiin, mutta mitään poikkeavaa siinä ei ollut. Kummallakin kerralla minulle määrättiin viikon verran hermolomaa, mutta en käsittänyt miksi.

Kerran tultuani Nigeriasta Ruotsiin olin voimaton ja huonovointinen, enkä osannut yhdistää sitä kahteen matkustamisen takia lähes unettomaan yöhön. Olin ihan varma, että minulla oli joku eksoottinen tauti ja olin vakavasti sairas. Olin jo ollut kotini viereisellä terveysasemalla laboratoriokokeissa, jotka olivat kaikki negatiivisia, mutta kaikkihan tietävät terveyskeskuspalveluiden maineen ja laadun, joten en alkanut leikkimään terveydelläni, vaan soitin paikallisen sairaalan päivystyspuhelimeen. Puhelimeen vastannut nainen tiedusteli vointiani ja kysyi lopuksi, oliko minulla ihottumaa. Menin tietenkin heti katsomaan peilistä ja johan kaulalleni alkoi nousta jotain punaisia läikkiä. Oli. Se oli totta. Olin vakavasti sairas.

Seuraavana päivänä menin sairaalan päivystykseen. Siellä, toisin kuin terveysasemalla, minut otettiin heti vakavasti ja laitettiin sairaalasänkyyn makaamaan ja käteen joku jännittävä renkula, jossa luki nimeni ja kaikki tietoni. Olin hyvin otettu kaikesta tästä huomiosta ja asioiden vakavasta luonteesta. Nenääni tungettiin pumpulipuikkoja ja verikokeita otettiin. Kaikki mahdollinen testattiin malariasta lintuinfluenssaan. Lopulta mitään ei löytynyt, ei edes kuumetta, jota väitin minulla olevan ainakin 39 astetta. Poistuin paikalta hieman nolostuneena, mutta tyytyväisenä. Nyt oli kaikki testattu ja mieli vapaa. Viiletin pyörälläni kotiin ja seuraavana aamuna olin todella energinen ja terve.

Suomeen palattuani innostuin aivan mielettömästi yliopiston opiskelijoille tarjolla olevista YTHS:n palveluista, joten menin sinne heti ensimmäisenä kouluviikkonani testaamaan kaiken mahdollisen. Ei mitään. Viimeisenä Tampereen keväänä kävimme ystäväni kanssa kilvan YHTS:llä, sillä meillä molemmilla oli koko ajan joku orastava taudin oire ja pakkohan ne oli kaikki nyt heti selvittää, kun ilmainen terveydenhoito oli vielä käden ulottuvilla.

Viimeisellä käyntikerrallani olin vakuuttunut, että minulla oli ihosyöpä. Näytin lääkärille olkapäässä olevaa luomea, jonka olin joku aika sitten vahingossa repäissyt ja joka oli arpeutunut. Lääkäri ei löytänyt luomesta mitään poikkeavaa. Varmuuden vuoksi näytin vielä yhtä kainalossani olevaa ulkonevaa luomea, mutta lääkäri ei innostunut siitäkään. Entäpä nämä kolmion muodostavat kolme luomea käsivarressa? Ei. Kun en muutakaan keksinyt, näytin vielä käsissäni olevia pieniä punaisia pilkkuja. Normaaleita. Entä jalkojen valkoiset pilkut? Ihan tavallisia. Koska en kertakaikkiaan keksinyt enää mitään vialla olevaa, pyysin varmuuden vuoksi allergialääkkeitä heinänuhaan. Lääkäri antoi reseptin sen enempiä kyselemättä ja näytti helpottuneettalta, kun lähdin.

Tapauksesta on kohta kaksi vuotta ja tänään huomasin nuo allergialääkkeet meikkipussissani. Ne olivat siellä lähes koskemattomina, sillä heinänuhaa minulla ei kyllä koskaan ole ollut. Mutta ainakin on lääkkeet olemassa, jos sattuisi tulemaan.

Yksilökulttuurin kyllästämä

Elämässäni tärkeintä on minä. Mietin usein, mitä minä haluan, mistä minä pidän, mitä minä tahdon tehdä, millainen minä olen. Olen suomalainen, länsimaalainen, kaupunkilainen, ja ainoa lapsi, ja jo se antaa aika hyvät lähtökohdat itsenäisyydelle, itsepäisyydelle ja, noh, myös itsekkyydelle.

Jo lapsena minäkäsitykseni oli poikkeuksellisen voimakas. Leikin Minää. Muistan kerran Hakaniementorilla, kun joku tuohikoreja myynyt pahaa aavistamaton mummeli kysyi n. 4-vuotiaalta Minältä, että "Mikäs se pikkulikan nimi on?" Vastasin topakasti, että "Minä". Nainen ei yhtään tajunnut, vaan sanoi "Ai Minna?" "Ei kun MINÄ!" huusin naama punaisena. Vanha nainen pysyi sen jälkeen hiljaa, eikä enää kysellyt tyhmiä. Selvähän se oli, että minä olin Minä.

Ekalla luokalla komensin luokkalaisiani olemaan hiljaa tunnilla. En sitten yhtään kestänyt, että siellä joku mölisi, kun yritin tehdä tärkeitä koulutehtäviäni. Opettaja huomautti, että hän oli opettaja luokassa ja hänen tehtävänsä oli komentaa muita oppilaita, ei minun. Mulkaisin opettajaa vihaisena ja olin ihan varma, etten saisi ikinä stipendiä näiden erimielisyyksien takia, mutta sain kuin sainkin sen tokalla ja vielä monta kertaa sen jälkeen.

Olen aina tykännyt tehdä asioita itsekseni, omassa rauhassa, mahdollisimman hyvin. Itseni kehittäminen on elämäntehtäväni. Joskus se menee överiksi. Viilaan ja hion kaikkea. Omistaudun työlleni. Usein saatan unohtua omiin maailmoihini ja viettää vaikka koko viikonlopun yksin kotona. Mutta silloin yleensä sunnuntai-iltaan mennessä alan jo käydä itseni hermoille ja minun on pakko hakeutua muiden seuraan.

Tätä taustaa vastaan olin vähintääkin järkyttynyt, kun käväisin muuan juttukeikan vuoksi Sambian yliopiston opiskelija-asuntoloissa, joissa yhdessä pikkuhuoneessa on petipaikka kahdelle. Se jo yksistään riitti järkyttämään minua, mutta todellisuus oli paljon pahempi. Yhdessä sängyssä nukkui kaksi tyttöä ja lattialla pari lisää. Yhdessä huoneessa saattoi siis olla kahdeksankin tyyppiä.

Mukosha, yhteisökulttuurin kasvatti esittelemässä minulle, 

yksilökulttuurin tuotteelle Sambian yliopiston opiskelija-asuntoja. 

Tuonkin sängyn jakoi kaksi opiskelijaa. 

Kaapin toisella puolella asui vielä muutama lisää.

Meikäläinen olisi saanut hermoromahduksen viidessä minuutissa. Ei omaa rauhaa, ei omaa tilaa. Voin olla ilman rahaa, vaatteita, karkkia ja ruokaa, mutta oman tilan tarvitsen tai menen ihan hajalle. Ja erityisesti mitä tulee opiskeluun tai työntekoon en edelleenkään kestä turhia hölisijöitä ympärillä.

Tämän traumaattisen vierailun jälkeen totesin itselleni, että olen auttamaton yksilökulttuurin tuote. En ole tottunut jakamaan edes suihkugeeliäni muiden kanssa, saati sänkyäni. Olen onnekas, että asun väljästi ja asunnossa olevat kaksi koiraa ja toinen ihminen rakastavat myös omaa rauhaa.

En kuitenkaan vihaa muita ihmisiä, niin kuin nyt virheellisesti ehkä ajattelit. Pahimmat painajaiseni ovat koko elämäni ajan liittyneet siihen, että jonain aamuna herään ja huomaan olevani maailman ainoa ihminen ja vanhempani ovat muuttuneet roboteiksi. Rakastan ihmisiä. Mutta rakastaakseni heitä tarvitsen toisinaan hieman välimatkaa.