Elämässäni tärkeintä on minä. Mietin usein, mitä minä haluan, mistä minä pidän, mitä minä tahdon tehdä, millainen minä olen. Olen suomalainen, länsimaalainen, kaupunkilainen, ja ainoa lapsi, ja jo se antaa aika hyvät lähtökohdat itsenäisyydelle, itsepäisyydelle ja, noh, myös itsekkyydelle.
Jo lapsena minäkäsitykseni oli poikkeuksellisen voimakas. Leikin Minää. Muistan kerran Hakaniementorilla, kun joku tuohikoreja myynyt pahaa aavistamaton mummeli kysyi n. 4-vuotiaalta Minältä, että "Mikäs se pikkulikan nimi on?" Vastasin topakasti, että "Minä". Nainen ei yhtään tajunnut, vaan sanoi "Ai Minna?" "Ei kun MINÄ!" huusin naama punaisena. Vanha nainen pysyi sen jälkeen hiljaa, eikä enää kysellyt tyhmiä. Selvähän se oli, että minä olin Minä.
Ekalla luokalla komensin luokkalaisiani olemaan hiljaa tunnilla. En sitten yhtään kestänyt, että siellä joku mölisi, kun yritin tehdä tärkeitä koulutehtäviäni. Opettaja huomautti, että hän oli opettaja luokassa ja hänen tehtävänsä oli komentaa muita oppilaita, ei minun. Mulkaisin opettajaa vihaisena ja olin ihan varma, etten saisi ikinä stipendiä näiden erimielisyyksien takia, mutta sain kuin sainkin sen tokalla ja vielä monta kertaa sen jälkeen.
Olen aina tykännyt tehdä asioita itsekseni, omassa rauhassa, mahdollisimman hyvin. Itseni kehittäminen on elämäntehtäväni. Joskus se menee överiksi. Viilaan ja hion kaikkea. Omistaudun työlleni. Usein saatan unohtua omiin maailmoihini ja viettää vaikka koko viikonlopun yksin kotona. Mutta silloin yleensä sunnuntai-iltaan mennessä alan jo käydä itseni hermoille ja minun on pakko hakeutua muiden seuraan.
Tätä taustaa vastaan olin vähintääkin järkyttynyt, kun käväisin muuan juttukeikan vuoksi Sambian yliopiston opiskelija-asuntoloissa, joissa yhdessä pikkuhuoneessa on petipaikka kahdelle. Se jo yksistään riitti järkyttämään minua, mutta todellisuus oli paljon pahempi. Yhdessä sängyssä nukkui kaksi tyttöä ja lattialla pari lisää. Yhdessä huoneessa saattoi siis olla kahdeksankin tyyppiä.
Meikäläinen olisi saanut hermoromahduksen viidessä minuutissa. Ei omaa rauhaa, ei omaa tilaa. Voin olla ilman rahaa, vaatteita, karkkia ja ruokaa, mutta oman tilan tarvitsen tai menen ihan hajalle. Ja erityisesti mitä tulee opiskeluun tai työntekoon en edelleenkään kestä turhia hölisijöitä ympärillä.
Tämän traumaattisen vierailun jälkeen totesin itselleni, että olen auttamaton yksilökulttuurin tuote. En ole tottunut jakamaan edes suihkugeeliäni muiden kanssa, saati sänkyäni. Olen onnekas, että asun väljästi ja asunnossa olevat kaksi koiraa ja toinen ihminen rakastavat myös omaa rauhaa.
En kuitenkaan vihaa muita ihmisiä, niin kuin nyt virheellisesti ehkä ajattelit. Pahimmat painajaiseni ovat koko elämäni ajan liittyneet siihen, että jonain aamuna herään ja huomaan olevani maailman ainoa ihminen ja vanhempani ovat muuttuneet roboteiksi. Rakastan ihmisiä. Mutta rakastaakseni heitä tarvitsen toisinaan hieman välimatkaa.
Jo lapsena minäkäsitykseni oli poikkeuksellisen voimakas. Leikin Minää. Muistan kerran Hakaniementorilla, kun joku tuohikoreja myynyt pahaa aavistamaton mummeli kysyi n. 4-vuotiaalta Minältä, että "Mikäs se pikkulikan nimi on?" Vastasin topakasti, että "Minä". Nainen ei yhtään tajunnut, vaan sanoi "Ai Minna?" "Ei kun MINÄ!" huusin naama punaisena. Vanha nainen pysyi sen jälkeen hiljaa, eikä enää kysellyt tyhmiä. Selvähän se oli, että minä olin Minä.
Ekalla luokalla komensin luokkalaisiani olemaan hiljaa tunnilla. En sitten yhtään kestänyt, että siellä joku mölisi, kun yritin tehdä tärkeitä koulutehtäviäni. Opettaja huomautti, että hän oli opettaja luokassa ja hänen tehtävänsä oli komentaa muita oppilaita, ei minun. Mulkaisin opettajaa vihaisena ja olin ihan varma, etten saisi ikinä stipendiä näiden erimielisyyksien takia, mutta sain kuin sainkin sen tokalla ja vielä monta kertaa sen jälkeen.
Olen aina tykännyt tehdä asioita itsekseni, omassa rauhassa, mahdollisimman hyvin. Itseni kehittäminen on elämäntehtäväni. Joskus se menee överiksi. Viilaan ja hion kaikkea. Omistaudun työlleni. Usein saatan unohtua omiin maailmoihini ja viettää vaikka koko viikonlopun yksin kotona. Mutta silloin yleensä sunnuntai-iltaan mennessä alan jo käydä itseni hermoille ja minun on pakko hakeutua muiden seuraan.
Tätä taustaa vastaan olin vähintääkin järkyttynyt, kun käväisin muuan juttukeikan vuoksi Sambian yliopiston opiskelija-asuntoloissa, joissa yhdessä pikkuhuoneessa on petipaikka kahdelle. Se jo yksistään riitti järkyttämään minua, mutta todellisuus oli paljon pahempi. Yhdessä sängyssä nukkui kaksi tyttöä ja lattialla pari lisää. Yhdessä huoneessa saattoi siis olla kahdeksankin tyyppiä.
Mukosha, yhteisökulttuurin kasvatti esittelemässä minulle,
yksilökulttuurin tuotteelle Sambian yliopiston opiskelija-asuntoja.
Tuonkin sängyn jakoi kaksi opiskelijaa.
Kaapin toisella puolella asui vielä muutama lisää.
Meikäläinen olisi saanut hermoromahduksen viidessä minuutissa. Ei omaa rauhaa, ei omaa tilaa. Voin olla ilman rahaa, vaatteita, karkkia ja ruokaa, mutta oman tilan tarvitsen tai menen ihan hajalle. Ja erityisesti mitä tulee opiskeluun tai työntekoon en edelleenkään kestä turhia hölisijöitä ympärillä.
Tämän traumaattisen vierailun jälkeen totesin itselleni, että olen auttamaton yksilökulttuurin tuote. En ole tottunut jakamaan edes suihkugeeliäni muiden kanssa, saati sänkyäni. Olen onnekas, että asun väljästi ja asunnossa olevat kaksi koiraa ja toinen ihminen rakastavat myös omaa rauhaa.
En kuitenkaan vihaa muita ihmisiä, niin kuin nyt virheellisesti ehkä ajattelit. Pahimmat painajaiseni ovat koko elämäni ajan liittyneet siihen, että jonain aamuna herään ja huomaan olevani maailman ainoa ihminen ja vanhempani ovat muuttuneet roboteiksi. Rakastan ihmisiä. Mutta rakastaakseni heitä tarvitsen toisinaan hieman välimatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti