I'm a Hustler

Työskennellessäni muinoin viisumivirkailijana Nigeriassa yli 90 prosenttia  haastattelemistani länsiafrikkalaisista kertoi ammatikseen business manager. Kyseltyäni hieman tarkemmin näiden bisnesmiesten ja -naisten työstä, paljastui usein, että he kaupustelivat kaduilla tai tienristeyksissä mitä tahansa feikki aurinkolaseista puheaikaan. Business manager ei välttämättä täysin kuvannut heidän työnsä luonnetta, mutta ei ollut ihan väärinkään sanottu. Haastateltavani olivat epäilemättä varsin nerokkaita, itsenäisiä yrittäjiä, joilla oli pokkaa myydä ihan mitä tahansa, myös omia valheitaan.

Tällaisia yrittäjiä, vaikkakaan ei aivan yhtä aggressiivisia, löytyy myös Sambiasta. Kadunkulmat ovat täynnä jos jonkinnäköistä kauppiasta, jotka puikkelehtivat ammattimaisesti autojen välissä myyden milloin koiranpentuja, milloin maailmankarttoja. Kerran näin myynnissä myös tavallisen suomalaisennäköisen sorsan. Ajattele mikä miljoonabusiness! Ensi kesänä aion siepata kaikki Kaivopuiston sorsat ja mennä myymään niitä Stockan kellon alle. Varmasti kauppa käy!

Tai no. Suomessa mahdollisuudet pienyrittäjyyteen ovat vähän toiset. Täällä käytännössä kuka vaan voi pistää kojunsa pystyyn, mihin vaan tai liikuskella ympäriinsä myyntiartikkeleidensa kanssa varsin vapaasti. Eilen tapasin kampaaja-Angelan, joka oli laittanut letitys-busineksensä pystyyn kotiporttinsa eteen. Hyvin toimeentulevan näköinen ja ulkomaillakin matkustellut nainen letitti chitengeen pukeutuneen englantia taitamattoman naisen tukkaa tienreunassa. Suomessa jalkakäytävälle busineksensä perustava saisi lähtöpassit alta aikayksikön. Jos asiaan ei puuttuisi virkavalta, niin vähintään paukkuva pakkanen.

Kutsun kaikkia tällaisia Angelan kaltaisia bisnestä spontaanisti harjoittavia yksilöitä hustlereiksi. Viime aikoina olen huomannut olevani yksi heistä. Vielä en ole tosin laittanut omaa kojua kotikadulleni, mutta osaan hyvin heittäytyä erilaisiin työrooleihin tarpeen mukaan. Yhtenä päivänä olen toimittaja, toisena valokuvaaja, kolmantena kirjakriitikko ja neljäntenä leipuri. Teen, mitä milloinkin pyydetään.

A real Hustler. Myynnissä keksejä, kakkusia ja kortteja.

Tällä viikolla olimme menossa ottamaan tuotekuvia muuan ravintolaan ja jotenkin siinä esittelin itseni myös paitsi kuvaajana niin myös oivana leipurina ja nyt täällä leivon tiikerikakkua (jonka nimi englanniksi on muuten marble cake, en tiennyt sitä vielä, kun lupauduin leipomaan sellaisen) ravintolan kahvioon myytäväksi. Keksit ja muffinssit tein jo eilen ja kohta siirryn suklaakakun  ja skonnssien pariin. Ei voi muuta kuin sanoa, että: I’m a, I'm a hustler.

Kieli on enemmän kuin sanoja

Jos joku asia tapahtuu mailo, niin turha odottaa liikoja. Nyanjan kielessä sana mailo tarkoittaa sekä eilistä että huomista – ja sen kyllä Sambiassa huomaa. Se, minkä piti tapahtua eilen tai jonka pitäisi tapahtua huomenna on ihan yhdentekevää, nyt on nyt.

Kielet eivät ole pelkkiä mekaanisia systeemejä, vaan kertovat puhujansa kulttuurista enemmän kuin heti arvaakaan. Minullekin on huomauteltu useamman kerran epäystävällisyydestäni ja olen ollut ihan ihmeissäni. Kerran olin itseeni niin tyytyväinen, kun kysyin autokuskilta ”Could you close the window?” Suomeksi olisin sanonut jotain, että “Laitatsä sen ikkunan kiinni!”. Olin mielestäni niin ystävällinen, mutta silti sain kysymyksestäni piikitteleviä kommentteja: taas oli please unohtunut lopusta. Kyllähän se jo ala-asteen enkun tunnilla opetettiin, mutta näyttää yhä unohtuvan. Eikä ihme, sillä suomen kielestä please ja excuse me on unohtunut kokonaan.

Täällä sen sijaan ei ole sanaa olehyvä. Pitkään, kun ihmiset kiittelivät sanomalla zikomo, olin vain ihan hiljaa. En tiennyt, mitä sanoa, en ollut koskaan kuullut kenenkään vastaavan siihen mitään. Sitten rohkaistuin kysymään, että mikäköhän olisi nyajaksi ole hyvä, mutta ei sitä ollut olemassakaan. Täällä kiitokseen sisältyy sellaista kunnioitusta, ettei siihen pidä mennä mitään vastailemaan. Turhaa nöyristelyä. Niinpä olen edelleenkin hiljaa, kun kiitetään, vaikka se jos mikä tuntuu epäkohteliaalta.

Vaikka tässä brassailen näillä kaikilla nyajan sanoilla, niin valitettavasti en vielä kahdeksankaan kuukauden jälkeen puhu mitään paikalliskieltä, joita onkin ihan 72 kappaletta. (Niin meillä valittavat siitä ruotsinkielestä, mutta täällä virallisia kieliä on kahdeksan). Nyanjaa ja bembaa ymmärrän sanan sieltä, sanan täältä. Itselläni on vielä sen verran parannettavaa englannin kanssa, että muiden kielten aktiivinen opiskelu ei vaan ole tuntunut houkuttelevalta – näin olen itselleni perustellut.

En kuitenkaan usko, että niiden paikalliskielten oppiminen olisi liian vaikeaa. Erityisesti bemban puhujille on tyypillistä laittaa aina "i" kaikkien englanninkielisten sanojen perään. Police ääntyy äkkiä poliisiksi ja buss bussiksi. Riemuitsen tästä aina, kun kuulen jonkun bemban taitajan puhuvan. Ihan kuin meillä Suomessa! Eli aloitankin nyt heti kotikutoisen sambialaisten kielten kurssin, jossa ei sanota ole hyvää, puhutaan vain tästä päivästä ja laitetaan "i" joka sanan loppuun. Kyllä sillä varmaan ymmärretyksi tulee, jos ei nyt ihan kieliopin mukaan mene.

Muovipussin monta elämää

Tämän päivän kauppareissun saldo: kymmenen muovipussia. Ostettuja tuotteita 18. Jokaisessa Shopriten keltaisessa muovikassissa oli siis noin 1,8 tuotetta. Kätevää ja niin luontoystävällistä.

Tällainen pakkaustapa on vallallaan niin Sambiassa kuin monissa muissakin Afrikan maissa. Jotkut maat kuten Uganda ja Ruanda ovat tosin roskaamista rajoittaakseen kieltäneet muovipussit kokonaan. Maissa, joissa muovipusseja on vielä vapaasti tarjolla, ostajan on vaikea puuttua pakkauskäytäntöön, sillä ostoksia kassalle asetellessaan ja maksua suorittaessaan pakkaajapoika tai –tyttö on jo lajitellut ostokset muovipusseihin. Ja vain samanlaiset tuotteet voi mennä samaan pussiin – ja auta armias jos itse yrität muuta.

Kerran pakkaajaa ei näkynyt ja riemuissani aloin ahtaa ostoksiani yhteen muovikassiin. Kassa katsoi minua kuin vähä-älyistä ja puisteli päätään: “Miten voit laittaa tiskiaineen ja maidon samaan muovipussiin?” No Sambiassa ei tosiaan voi. Tein itsestäni vielä tuplahölmön ja otin myyjättären tarjoaman tiskiaineelle tarkoitetun muovipussin vastaan.

Muovipussien tuhlailu ei ole ainoa tämän mantereen synti. Toinen suomalaista hirvittävä asia on roskan heittäminen auton ikkunasta kadulle. Niin useasti on minuakin painostettu heittämään roskani avoimesta ikkunasta tielle. Aina olen kieltäytynyt paitsi kerran, muuan kyläreissulla maaseudulla. Loppumatkasta auto oli täynnä tyhjiä pulloja, jotka kaveri pyysi kippaamaan ikkunasta ulos. Tuttuun tapaan kieltäydyin ja aloin paasaamaan ympäristön puhtaana pidosta. Kaveri sanoi kuitenkin tyynesti, että heitä vaan, eivät ne sinne maahan jää. Nyreästi vippasin roskat tienlaitaan. Ja johan sieltä juoksi heti kaksi pikkutyttöä poimimaan pullot. Heille ne olivat kullan arvoisia aarteita ja heidän perheilleen kenties monta kwachaa tuottaneita tulonlähteitä.

Vaikka täällä päätyykin paljon muoviroskaa maahan, on hylätyn tavaran uudelleenkäyttöaste kuitenkin huomattavasti korkeampi kuin länsimaissa. Ensimmäisen täälläolokuukauteni aikana yhdet kengistäni hajosivat, niin, että pohja irtosi. Heitin ne roskiin. Noin kuukautta myöhemmin vieraillessani HIV-lapsille suunnatussa teatterikerhossa, näin yhdellä teinitytöllä samanlaiset liilat nahkakengät, joissa oli kukkaset kärjessä. Millä todennäköisyydellä hän oli saanut Jumbon Stockmannilta ostetut kengät haltuunsa, elleivät ne ollisi olleet juuri ne minun roskiin heittämät, jonkun roskien seasta poimimat ja uudenveroisiksi kunnostamat kengät?

Tämän jälkeen en ole heittänyt rikkinäisiä kenkiä roskiin, vaan juuri kunnostin kolme paria suutarilla. Täällä tavaroiden korjauttaminen kannattaakin. Suutarin palvelut ovat naurettavan hintaisia, korkeintaan parin euron hintaluokkaa. Suomessa kun rikkinäisten kenkien korjauttaminen usein maksaa yhtä paljon kuin uusien ostaminen. Jos muovipussit taas kiukuttaa, voin aina ajatella uudelleen syntyneitä kenkiäni.

Tulta!

Kirjoittelin joskus aikaisemmin häiden ja muiden niihin liittyvien juhlien tärkeydestä Sambiassa. Taas olin joku kuukausi sitten todistamassa yhtä tällaista juhlaa, jonka nimi oli Chilanga Mulilo, suomeksi tulen näyttäminen. Tulella tarkoitettiin tietysti morsianta, joka olikin aika hot.

Perinteen mukaan morsian ja hänen perheensä lähettävät jos jonkin sortin ruokaa sulhon luo. Juhla alkoikin morsiamen vanhempien luota, jossa joukko naisia valmisteli paikallisia sörsseleitä. Tärkeässä roolissa oli nshima, maissitärkkelysmassa, jota täällä syödään aamusta iltaa. Käsin tietysti, kasvisten ja lihan kanssa. Ei ollenkaan pahaa, vaikka niin voisi ensi alkuun ajatella.

Niinpä siis mammat vatkasivat ulkona nshimaa ja paistoivat kalaa ja muita ruokia. Välillä laitettiin chitenget, eli paikalliset kankaat lanteille ja tanssittiin. Ja kuvaajakaan ei tältä välttynyt. Tätien ilmeet olivat hyväksyvät, kun kävin pyörittämässä ahteriani joukon keskellä.

Kun kokkaukset olivat jotakuinkin valmiit, noudettiin morsian talon sisältä ja hänet tuotiin kankaaseen peiteltynä ulos. Naiset, joista juhlayleisö pääosin koostui kulkivat jonossa kankaalla verhoillun morsiamen perässä ja köllähtivät maahan, kunnes morsian oli valmis paljastettavaksi. Sitten morsian suvun vanhempien naisten opastukselle vatkasi nshimaa pari kertaa ja poistui jälleen verhoiltuna paikalta.

Tämän jälkeen ruuat kannettiin olohuoneeseen ja sisällä pidettiin seremonia, jonka aikana morsian paketoi yhden kattiloista valkoiseen kankaaseen. Morsiamen isä myös piti puheen ja jossain välissä rukoiltiin. Tämän jälkeen kattilat kannettiin ulkona odottavaan avolava-autoon ja niin lähdettiin kaikki konkkaronkalla sulhon luo. Vain morsian ja vanhempansa jäivät taloon.

Mamat kantoivat kattiloita tottunein ottein päänsä päällä ja tanssivat takaperin sulhon taloon, jossa sulho sukulaisineen odotti. Taas oli monenlaista seremoniaa ja sulho oli välillä kankaan peitossa ja välillä pestiin hänen käsiään. Viimein ruoka kannettiin ulkona olevaan telttaan, jossa muu suku odotti. Morsiamen puolen väki ei saanut koskea tähän ruokaan vaan lähti morsiamen luo syömään. Ja nälkähän siinä jo olikin. Siihen mennessä juhla oli kestänyt reilut viitisen tuntia.