perjantai 14. helmikuuta 2014

Hyvää ystävänpäivää!

En ole ikinä liiemmin juhlinut ystävänpäivää. Ala-asteella muistan ostaneeni parille kaverille muutamalla markalla jotain rihkamaa Tiimarista. Yläasteella piti kerätä paperiseen sydämeen nimmareita kaikilta halaamiltaan tyypeiltä, mutta itse lähinnä pakoilin käytävien nurkissa ja sydämeni jäi tyhjäksi. Lukiossa kannoin ystävänpäivänä vihreää t-paitaa, se oli merkki siitä, että oli sinkku. Myöhemmin, jos minulla jotain suhteita oli, niin ne usein ehtivät loppua jo hyvissä ajoin ennen ystävänpäivää. Niinpä mitään ystävänpäivätraditioita ei päässyt syntymään.

Tämä ystävänpäivä onkin siis ollut yksi ikimuistoisimmista: sain hyvää palvelua Sambian maahanmuuttovirastossa. Kuka on siellä käynyt, tietää, että hyvä palvelu tai palvelu yleensäkin on siellä kiven takana. Olen käynyt kyseisessä virastossa nyt tämän vuoden aikana lähes viikoittaan ja käsikirjoitus on ollut joka kerta sama:

1. Tarkastan vanhasta hajonneesta kirjasta, josko sinne olisi laitettu nimeni ja oleskelulupani olisi valmis.

2. Nimeä ei ole kirjassa, joten marssin tiskille 7, jossa hymytön naisvirkailija patistaa minua katsomaan kirjasta vielä toisen kerran.

3. Katson kuuliaisena kirjasta vielä toistamiseen, mutta nimeä ei edelleenkään näy.

4. Nainen pyytää katsomaan vielä toisestakin kirjasta ja koska nimeä ei ole sielläkään, hän ohjaa minut tiskille 13, jossa valmiita oleskelulupia annetaan.

5. Oleskelulupia jakava mies käy läpi pari mappia ja sanoo, ettei lupa ole siellä.

6. Menen takaisin tylyn naisen tiskille. Hän soittaa kolleegalleen ja sanoo, että hakemus onkin jäänyt yläkertaan, eikä sitä ole vielä käsitelty ollenkaan ja pyytää minua menemään tiskille 14.

7. Tiskillä 14 maahanmuuttoviraston mukavin ja pätevin virkailija laittaa uuden leiman passiini ja pyytää tulemaan ensi viikolla uudestaan, silloin lupa on varmasti jo valmis.

Tätä näytelmää olemme näytelleet tänä vuonna jo valehtelematta 5 kertaa. Tänään kaikki meni kuitenkin toisin. Nimeä ei tietenkään ollut edelleenkään kirjassa, eikä lupa ollut vieläkään valmis, mutta skippasimme tällä kertaa monta turhaa vaihetta. Naisvirkailijan huulilla oli hento hymyntapainen, kun hän katsoi passiani ja laittoi siihen itse muitta mutkitta leiman ja käski tulla kuukauden kuluttua uudestaan, siis ei viikon vaan kuukauden!

Olin hieman häkeltynyt asioiden nopeasta ja ongelmattomasta sujumisesta, kunnes hoksasin syyn naisvirkailijan hyväntuulisuuteen. Hänen työpöydällään oli jumalattoman kokoinen kimppu punaisia ruusuja. Virkailija ei selvästikään jaksanut juoksuttaa minua ympäri virastoa, vaan varmasti jo mietti ystävänpäivädeittejään.

Kiitin hiljaa mielessäni ystävänpäivää. Vaikka ei itse kyseistä päivää juhlistaisikaan, niin silti ystävänpäivällä voi olla varsin hyviä seurauksia. Joten siis hyvää ystävänpäivää itse kullekin!


Tämä kuva ei liity tekstiin mitenkään, mutta arvelin 
lukijoiden arvostavan hymysuisia sydämiä.

Ja PS. Sain kyllä tänään myös yhden hopeaketjun. Siihen olin saanut jo muutama päivä sitten ankka-riipuksen. Juu luit ihan oikein. Olen siis tavannut toisen yhtä epäromanttisen ihmisen, joka ostelee minulle ankkoja sydämien sijaan. Arvostan.

2 kommenttia:

  1. Aikas muikeita hymyjä pipareilla. Siis ankkoja. Toivottavasti pysyy tuo ankka-teema kuitenkin vain koruissa. Kivasti kirjoitettu tuo ensimmäinen pala. Ihan semmoista sinua itseäsi.

    VastaaPoista