Muovipussin monta elämää

Tämän päivän kauppareissun saldo: kymmenen muovipussia. Ostettuja tuotteita 18. Jokaisessa Shopriten keltaisessa muovikassissa oli siis noin 1,8 tuotetta. Kätevää ja niin luontoystävällistä.

Tällainen pakkaustapa on vallallaan niin Sambiassa kuin monissa muissakin Afrikan maissa. Jotkut maat kuten Uganda ja Ruanda ovat tosin roskaamista rajoittaakseen kieltäneet muovipussit kokonaan. Maissa, joissa muovipusseja on vielä vapaasti tarjolla, ostajan on vaikea puuttua pakkauskäytäntöön, sillä ostoksia kassalle asetellessaan ja maksua suorittaessaan pakkaajapoika tai –tyttö on jo lajitellut ostokset muovipusseihin. Ja vain samanlaiset tuotteet voi mennä samaan pussiin – ja auta armias jos itse yrität muuta.

Kerran pakkaajaa ei näkynyt ja riemuissani aloin ahtaa ostoksiani yhteen muovikassiin. Kassa katsoi minua kuin vähä-älyistä ja puisteli päätään: “Miten voit laittaa tiskiaineen ja maidon samaan muovipussiin?” No Sambiassa ei tosiaan voi. Tein itsestäni vielä tuplahölmön ja otin myyjättären tarjoaman tiskiaineelle tarkoitetun muovipussin vastaan.

Muovipussien tuhlailu ei ole ainoa tämän mantereen synti. Toinen suomalaista hirvittävä asia on roskan heittäminen auton ikkunasta kadulle. Niin useasti on minuakin painostettu heittämään roskani avoimesta ikkunasta tielle. Aina olen kieltäytynyt paitsi kerran, muuan kyläreissulla maaseudulla. Loppumatkasta auto oli täynnä tyhjiä pulloja, jotka kaveri pyysi kippaamaan ikkunasta ulos. Tuttuun tapaan kieltäydyin ja aloin paasaamaan ympäristön puhtaana pidosta. Kaveri sanoi kuitenkin tyynesti, että heitä vaan, eivät ne sinne maahan jää. Nyreästi vippasin roskat tienlaitaan. Ja johan sieltä juoksi heti kaksi pikkutyttöä poimimaan pullot. Heille ne olivat kullan arvoisia aarteita ja heidän perheilleen kenties monta kwachaa tuottaneita tulonlähteitä.

Vaikka täällä päätyykin paljon muoviroskaa maahan, on hylätyn tavaran uudelleenkäyttöaste kuitenkin huomattavasti korkeampi kuin länsimaissa. Ensimmäisen täälläolokuukauteni aikana yhdet kengistäni hajosivat, niin, että pohja irtosi. Heitin ne roskiin. Noin kuukautta myöhemmin vieraillessani HIV-lapsille suunnatussa teatterikerhossa, näin yhdellä teinitytöllä samanlaiset liilat nahkakengät, joissa oli kukkaset kärjessä. Millä todennäköisyydellä hän oli saanut Jumbon Stockmannilta ostetut kengät haltuunsa, elleivät ne ollisi olleet juuri ne minun roskiin heittämät, jonkun roskien seasta poimimat ja uudenveroisiksi kunnostamat kengät?

Tämän jälkeen en ole heittänyt rikkinäisiä kenkiä roskiin, vaan juuri kunnostin kolme paria suutarilla. Täällä tavaroiden korjauttaminen kannattaakin. Suutarin palvelut ovat naurettavan hintaisia, korkeintaan parin euron hintaluokkaa. Suomessa kun rikkinäisten kenkien korjauttaminen usein maksaa yhtä paljon kuin uusien ostaminen. Jos muovipussit taas kiukuttaa, voin aina ajatella uudelleen syntyneitä kenkiäni.