Tässä viimeisen kuukauden aikana on taas vaihtunut kaupunki, maa ja manner. Pää sentään on vielä sama.
Äitienpäivänä sukulaistäti kysyi, olenko nyt asettunut pysyvästi tänne Helsinkiin? No enpä osannut vastata. Varmuudella voin vain sanoa, että olen täällä nyt toistaiseksi. Koitin selittää tädille, että tässä epävarmuuden varjostamassa pätkätöiden maailmassa harva pystyy suunnittelemaan elämäänsä alusta loppuun. Töitä tehdään niin kauan, kun niitä riittää ja siellä, missä niitä on tarjolla. Loput tulee sitten perässä.
Selitys kuulosti hyvin uskottavalta niin kauan, kunnes erehdyin katsomaan ympärilleni. Kaikki muut paikalla olleet sukulaiseni ovat hienosti osanneet asettua aloilleen ja pysyneet paikallaan viimeiset vuosikymmenet. Minä se vaan olen, joka vaellan levottomana päämäärästä toiseen.
Kuten tuore Tove100-testin tulos todisti, olen Nuuskamuikkunen. Kulkeminen on siis veressä. Arvostan vapautta ja hyljeksyn tavaraa. Kaikki totta. Vuosien varrella olen huomannut, että voin sopeutua lähes minne vaan. Loppujen lopuksi arki on aika samanlaista kaikkialla. Aina voi viihtyä, kun löytää hyviä tyyppejä ja mielekästä tekemistä. Ja hyviä tyyppejä on ihan kaikkialla, ihan yhtä lailla kuin idioottejakin.
Ystäväni ovat epäillen kysyneet, josko oikeasti viihdyn Suomessa? Viihdyn kyllä. Joka paikassa on ne hyvät ja huonot puolensa. Paitsi, että täällä on kasapäin rakkaita ihmisiä ja mittava määrä tärkeitä muistoja. Jos voin sopeutua jonnekin, mistä en tunne ketään, niin miksen omaan kotikaupunkiini?
En tiedä, aionko olla Nuuskamuikkunen ikuisesti. En haaveile rivitalonpätkästä, enkä Volvosta, mutta joskus haluaisin oman pesän. Nyt kun olen melkein kaksi vuotta taas asunut toisten ihmisten kalusteiden keskellä, olen alkanut kaivata omaa kotia. Arvatenkin siellä olisi vain vähän tavaraa: sänky, kirjoituspöytä ja maailmankartta.
Äitienpäivänä sukulaistäti kysyi, olenko nyt asettunut pysyvästi tänne Helsinkiin? No enpä osannut vastata. Varmuudella voin vain sanoa, että olen täällä nyt toistaiseksi. Koitin selittää tädille, että tässä epävarmuuden varjostamassa pätkätöiden maailmassa harva pystyy suunnittelemaan elämäänsä alusta loppuun. Töitä tehdään niin kauan, kun niitä riittää ja siellä, missä niitä on tarjolla. Loput tulee sitten perässä.
Selitys kuulosti hyvin uskottavalta niin kauan, kunnes erehdyin katsomaan ympärilleni. Kaikki muut paikalla olleet sukulaiseni ovat hienosti osanneet asettua aloilleen ja pysyneet paikallaan viimeiset vuosikymmenet. Minä se vaan olen, joka vaellan levottomana päämäärästä toiseen.
Kuten tuore Tove100-testin tulos todisti, olen Nuuskamuikkunen. Kulkeminen on siis veressä. Arvostan vapautta ja hyljeksyn tavaraa. Kaikki totta. Vuosien varrella olen huomannut, että voin sopeutua lähes minne vaan. Loppujen lopuksi arki on aika samanlaista kaikkialla. Aina voi viihtyä, kun löytää hyviä tyyppejä ja mielekästä tekemistä. Ja hyviä tyyppejä on ihan kaikkialla, ihan yhtä lailla kuin idioottejakin.
Ystäväni ovat epäillen kysyneet, josko oikeasti viihdyn Suomessa? Viihdyn kyllä. Joka paikassa on ne hyvät ja huonot puolensa. Paitsi, että täällä on kasapäin rakkaita ihmisiä ja mittava määrä tärkeitä muistoja. Jos voin sopeutua jonnekin, mistä en tunne ketään, niin miksen omaan kotikaupunkiini?
En tiedä, aionko olla Nuuskamuikkunen ikuisesti. En haaveile rivitalonpätkästä, enkä Volvosta, mutta joskus haluaisin oman pesän. Nyt kun olen melkein kaksi vuotta taas asunut toisten ihmisten kalusteiden keskellä, olen alkanut kaivata omaa kotia. Arvatenkin siellä olisi vain vähän tavaraa: sänky, kirjoituspöytä ja maailmankartta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti