Rakkaudesta palloon

Viime syksynä tein paluun menneisyyteeni, eli aloitin uudelleen koripallon pelaamisen naisten ykkösdivisioonassa. Viimeksi olin pelannut kyseistä sarjaa kaudella 2006-2007 ja luulin aktiiviurani olevan jo auttamatta ohi, mutta toisin kävi.

Vaikka ykkösdivarista on ollut taukoa, vuottakaan en ole ollut täysin pelaamatta. Meneillään onkin koripallohistoriani 20-vuotisjuhlavuosi, sillä aloitin lajin harrastamisen 9-vuotiaana vuonna 1996. Viime vuosiin mahtuu ykkösdivarikorista Ruotsissa, yliopistokoripalloa Tampereella ja Malmössä sekä naisten pääsarjaa Sambiassa. Harjoittelu on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin säännöllistä ja kunnosta nyt ei kannata edes puhuakaan.

 Peli-iloa kasvattiseurani KaPo:n paidassa Wienin turnauksessa Itävallassa joskus 2000-luvun alkupuolella. 

Kuvan lienee ottanut pitkäaikaisin kannattajani ja urani suurin rahallinen sponsori, eli äitini.

Loikka takaisin ykkösdivariin onkin siis tuonut arkeeni ison muutoksen ja olen joutunut toistuvasti perustelemaan etenkin itselleni, miksi olen päättänyt käyttää viikossa toistakymmentä tuntia koripalloharjoituksiin, peleihin ja niihin reissaamiseen. Maailmanparantaja minussa on nostanut usein päätään ja kysynyt, eikö minun olisi parempi käyttää nuo tunnit johonkin hyödylliseen; itseni ammatilliseen kehittämiseen, muiden auttamiseen tai muuhun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen?

Pohtiessani asiaa olen tajunnut, että koripallon pelaaminen on kenties hyödyllisintä, mitä voin juuri nyt tehdä. Vaikka en pelaamalla ehkä pelastakaan koko maailmaa, saatan ottaa pieniä askelia ainakin oman elämäni parantamiseksi. Tällaisena vastakkainasettelun aikana tuntuu meinaan todella lohdulliselta, että minulla on harrastus, joka kokoaa yhteen varsin eritaustaisia ihmisiä, jotka voivat erilaisuudestaan huolimatta toimia yhdessä – ja usein vielä varsin hyvässä hengessä! Se, jos mikä lieventää maailmantuskaani.

Mielestäni urheilun parhaita puolia onkin juuri se, että se yhdistää ihmisiä taustoista riippumatta. Sen olen huomannut erityisesti ulkomailla asuessani: koripallo on ollut kerta toisensa jälkeen tie uuteen kulttuuriin ja väylä tuntemattomien ihmisten luo. Usein se on myös jo itsessään vienyt maailmalle: turnauksiin ja leireille Pietarista aina New Orleansiin.

Sambiassa pääsin heti piireihin korisharrastuksen kautta. Kehittyvässä maassa puitteet oli pelaamiselle vähän eri; treenit oli ulkona valaisemattomalla asfalttikentällä, mutta pelit sentään pelattiin sisällä. Kuva: Karri-Pekka Kauppinen

Ei pidä myöskään ohittaa sitä seikkaa, että koripallo tuo suurta helpotusta orastavaan ikäkriisiini. Välillä kentällä turhauttaa se, miten olen voinut vuosien saatossa unohtaa niin paljon asioita, jotka toisilta rutinoituneemmilta pelaajilta tulevat selkäytimestä. Toisaalta on ihmeellistä, miten paljon on vielä tallella sellaista taitoa, jonka olen hankkinut toistakymmentä vuotta sitten tehdyllä määrätietoisella treenillä. Mutta kaikkeista parasta on se, että edelleenkin hyvällä harjoittelulla on merkitystä: mitä paremmin treenaan, sitä enemmän saan itseluottamusta ja uskoa siihen, että voin vielä kolmenkympin jo kovasti kolkutellessa oppia uutta ja kehittyä pelaajana. Elämä ei ehkä sittenkään ole vielä ohi.

Pelaaminen antaa myös valtavasti energiaa. Olen viime vuosina muistellut kaiholla lukioaikojani, jolloin opiskelun ohella vedin kolmet aamutreenit ja neljät iltaharkat, pelasin sekä A-tyttöjen SM-sarjaa että naisten ykkösdivisioonaa, valmensin nuorempia tyttöjä kahdesti viikossa, olin toimitsijana muiden peleissä ja myin viikonloppuisin koriskenkiä MPH:lla. Oliko silloin vuorokaudessani enemmän tunteja?

Tietääkseni ei. Nyt kun olen tehnyt paluun aktiivipelaajan arkeen, huomaan saman ilmiön toistuvan:  päiviini on tullut treenien takia taas huimasti lisää tunteja, kun sitovat aikataulut pakottavat suunnittelemaan tekemisiä etukäteen. Oma kohentunut kunto antaa myös lisää energiaa arjessa jaksamiseen ja esimerkiksi imurointi ei enää tunnu uskomattomalta urakalta, vaan hyvältä peliinkeskittymisrutiinilta. Yllättäen aikaa on jäänyt myös maailman parantamiselle ja itsensä kehittämiselle. Ja ne vapaahetket, ne tuntuvat nykyään entistä ansaituimmilta.

Nyt pelipaidassani lukee HNMKY. Vaikka seura on itselleni uusi, nostalgiapisteitä tuo se, että pelaamme ja treenaamme Malmilla, missä omakin koripalloharrastukseni sai aikoinaan alkunsa. Kuva: Marko Kirjavainen.

Selvää siis on, että vuosien varrella koripallon pelaamisesta on tullut elämäntapa ja iso osa identiteettiäni. Pelaan, siis olen olemassa, voisi sanoa.

Suhteeni koripalloon on oikeastaan vähän samanlainen kuin suhteeni maapalloon ja sitä ympäröivään kaikkeuteen. Välillä sen ajatteleminenkin aiheuttaa tuskaa ja tekisi mieli vaan luovuttaa. Useimmiten, kun sen pauloihin heittäytyy kunnolla, ei malttaisi päästää irti ollenkaan, niin paljon se antaa onnistumisen kokemuksia ja jatkuvia oppimisen mahdollisuuksia.

Kiitos tästä ihanasta, yhä elämääni rikastavasta harrastuksesta kuuluu tietysti mitä suuremmissa määrin kaikille vuosien varrella kohtaamilleni koripalloihmisille; pelaajille, valmentajille ja kaikenlaisille kannustajille. Yksinhän tätä lajia olisi aika vaikea pelata.

***

PS. Joukkueemme edesottamuksista voi lukea mainion managerimme kirjoittamasta joukkueemme blogista