sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Mitä teinkään sunnuntaina?

Tämä sunnuntaini olikin vähän erilainen kuin olin ajatellut. Pyykkäilin ja tein koulutehtäviäni kaikessa rauhassa ja mietiskelin, että mitäs sitä tekisi illalla. Ei tarvinnut miettiä liikoja. Ajatuksissani lähdin hakemaan viimeistä pyykkisatsia pesutuvasta verkkareissa ja t-paidassa, ilman sukkia, ilman rahaa ja niin - ilman avaimia!

Tätä olinkin pelännyt siitä asti, kun muutin tähän tilapäiseen, mutta varsin mukavaan ja suureen asuntooni Tampereen laitamille. Ovi on näet sellainen, ettei sitä saa takalukkoon, ja minulla on todella vain yhdet avaimet, ne toiset ovat Ruotsissa asunnon oikeilla vuokralaisilla. Itse taas olen yhä tottunut Ruotsin oviin, joissa on kahvat ulkopuolellakin. Ruotsissa ovet pitää siis lukita lähtiessään ulkopuolelta ellei sitten halua jättää niitä kokonaan auki, jotain, mitä tein ensimmäiset kuukaudet, ja sain vuokraemäntäni hermoromahduksen partaalle.

Mutta joo, takaisin Tampereelle. Neuvokkaana tyttönä soitin tietysti heti isännöitsijätoimistoon, ja sieltä lupasivat tulla puolentoista tunnin sisällä! Mitäh? Niin kauan? Ja leikki maksaisi käteisenä 40 € ja jos ei käteistä löydy laskunkin voi saada, ja sen hinta on sitten 73,48 €. Jep, hienoa! Se siitä Kelisin keikka-suunnitelmasta ja uusista tanssikengistä.

Vähän alkoi kylmä hiipiä kroppaan ja pyysin ohikulkevaa naapuria avaaman pesutuvan oven, jotta sain sentään haettua pyykkini ja sen yhden hupparin, joka oli jo melkein kuiva, ja jonka saatoin pukea päälle. Sitten alkoi odottaminen. Onneksi olin tosiaan sentään ottanut kännykän mukaan ja edellisiltana vielä ladannutkin sen, joten sain soitettua monta neuvonantavaa ja piristävää puhelua.

Meni tunti ja toinenkin. Sitten sain puhelun isännöitsijäfirmasta, he eivät kuulemma olleetkaan enää vastuussa kyseisen talon ovenavauksista ja sitä vastoin olivat soittaneet jollekin toiselle firmalle, josta oli nyt lähetetty joku avaamaan minulle ovea. Nälkä alkoi jo kurnia, mutta mielessäni kiitin vain, etten ollut laittanut riisejä kiehumaan lähtiessäni, silloin vasta olisinkin liemessä ja saisin soittaa palokunnankin paikalle!

Kun kolme tuntia rappukäytävässä oli kulunut, olin ystävystynyt jo useamman naapurin kanssa, jotka jakoivat sympatiaansa ja tarjoutuivat tuomaan ruokaakin. Itseäni alkoi tässä vaiheessa ihmetyttämään huoltofirman hitaus, enkä oikeen enää keksinyt kelle voisin soitella, joten soitin heille. Siellä kertoivat lähettäneensä jonkun jo avaamaan ovea, tosin niin kuin pian selvisi, väärään osoitteeseen. Firmasta pahoiteltiin ja luvattiin lähettää oveen avaaja uudestaan, maksutta.

Luulen, että Nigeria on kenties saanut kärsivällisyyteni kasvamaan. Kun neljäksi tunniksi venynyt odotus vihdoin palkittiin ja pääsin kotiini, ajattelin innoisssani, että hyvä, etten sentään missannut lempiohjelmaani Dancea vaan ehdin juuri parahiksi kotiin ennen sen alkua! Ja tulihan naamani tutuksi monelle naapurillekin. Erilainen sunnuntai tämä. Ei huono!

2 kommenttia:

  1. Tosiaan, Nigeria on varmaan kasvattanut kärsivällisyyttä! Voin kuvitella, kuinka tarkkaan vast'edes tarkastat, että avaimet on varmasti mukana. Jokaiseen vastoinkäymiseen sisältyy aina jotain positiivistakin, tutustuit uusiin naapureihisi ja oli erittäin hyvää aikaa soitella kaikille ystäville.

    VastaaPoista
  2. Hyvä tapa tutustua naapureihin, mutta hiukan työläs kenties. :)
    T. PHS

    VastaaPoista