perjantai 5. helmikuuta 2016

Sekasyöjän synninpäästö

Söin tänään kanahampurilaisen. Se nyt ei sinänsä ole suuri uutinen tässä maailmassa, mutta minun elämässäni se päätti lähes neljä kuukautta kestäneen kasvissyöjän arjen. Tai oikeasti huijaan nyt vähän. Kaikki päättyi jo pari päivää sitten syötyihin kalkkunaleikkeleisiin.

Olen kokeillut kasvissyöntiä kahdesti aikaisemminkin, mutta koskaan sitä ei ole kestänyt näin kauaa. Enimmäkseen olen ollut kasvispainotteinen sekasyöjä. En ole ikinä välittänyt hirveästi lihasta. Pihvin söin viimeksi hampurilaisen välissä jonkin hämärästi muistissa olevan baari-illan jälkeen syyskuussa 2009.

Vaikka liha ei ole juuri maistunut, olen silti ollut onnellinen sekasyöjä ja ylpeä kaikkiruokaisuudestani. Olen perustellut sekasyöntiäni sillä, etten halua olla vaikea ihminen. Jos joku nyt on tehnyt minulle ruokaa, niin tottahan sitä on syötävä, oli lautasella sitten kasvispyöryköitä tai kanankoipi. Samalla olen toki ostanut lihaa myös kotiin ja syönyt sitä ravintoloissa.

Miksi sitten päätin viime syksynä ryhtyä kasvissyöjäksi? Ensimmäinen suurempi herätys minulle oli Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirja, jonka luin vuonna 2013. Kirjassa lihaa syövä, entinen maatalon tyttö kertoo kiihkoilematta siitä, miten suomalainen lihateollisuus toimii ja vierailee eri tiloilla tutustumassa tuotantoeläinten arkeen.

Kirjaa lukiessani omat romanttiset kuvitelmani punaisista navetoista ja orrella istuvista kanoista kaikkosivat. Lihateollisuus olikin jotain ihan muuta. Syömäni eläimet eivät ikinä olleet eläneet eläimen elämää, heidät oli kirjan nimen mukaisesti kasvatettu syötäviksi. He olivat liukuhihnakamaa.

Lappalaisen kirja ei kuitenkaan vielä saanut minua luopumaan lihasta, vaikka herättikin minut ajattelemaan asiaa. Vasta ilmastonmuutokseen perehtyminen sai minut ryhtymään kasvissyöjäksi.

Ei liene kenellekään epäselvää, että ilmastonmuutos on totta, riittää vain kun miettii tätä talvea. Suomessa ilmastonmuutoksen haittavaikutukset ovat vielä pieniä, mutta kehittyvissä maissa asia on jo toisin: moni maataloudesta riippuvainen köyhä kärsii tälläkin hetkellä ilmastonmuutoksen sekoittamista sadekausista.

Jotakin on siis ilmiselvästi tehtävä, jos haluamme, että myös tulevat sukupolvet voivat nauttia maapallomme antimista. Lihansyönnin vähentäminen on yksi asia, jolla voimme vaikuttaa. Yksinkertaistettuna: jos söisimme itse kaiken sen soijan, joka menee nyt tuotantoeläimille, eläisimme melko kylläisinä, maapallon resursseja säästyisi ja ilmasto kiittäisi!

Vaikka yksi ihminen ei valinnoillaan vielä maailmaa pelastakaan, niin kasvissyönti on ainakin kannanotto oikeaan suuntaan. Näin ajattelin viime syksynä. Ja ajattelen yhä edelleen, vaikken itse pystynyt elämään aatteideni mukaan.

Se, miksi otin kanan takaisin lautaselleni, ei johtunut pelkästä laiskuudesta. Se johtui terveydestä.

Olen koko aikuisleämäni kärsinyt alhaisesta hemoglobiinista. Kaikissa mittauksissa olen jäänyt selvästi suositusarvojen alle, verta en ole koskaan saanut luovuttaa. Viime syksynä hemoglobiinini oli pudonnut säälittävään 98:saan. Sain rautalääkkeet. Niistä huolimatta luvut eivät juuri lähteneet nousuun ja oloni oli voimaton.

Kun aloin lukea aiheesta enemmän, huomasin, että vaikka monissa kasveissa on tuntuvasti rautaa, niin lihassa oleva rauta kuitenkin on paremmin imeytyvää. Yritin ylenkatsoa tätä tosiseikkaa ja jatkaa tofun ja papujen parissa. Edellisiin kasvissyöntikokeiluihini poiketen olin nimittäin tällä kertaa oikeasti selvittänyt, mistä saisin puuttuvat proteiinit ja hakenut apteekista B12-vitamiinia.

Omalla suorituskyvylläni ei ehkä olisi minulle niin suurta merkitystä, jos olisin satunnainen sunnuntailenkkeilijä, mutta koska pelaan koripalloa jokseenkin tavoitteellisesti, haluan olla kunnossa. Niinpä aloin viime viikolla miettiä asiaa uudestaan. Kumpi olikaan minulle tärkeämpää, oma ehdottomuuteni vai oma jaksamiseni? Valitsin jälkimmäisen.

Haluan edelleenkin vaikuttaa ruokailutottumuksillani ja syödä kasvispainotteisesti. Itselleni tiukka kasvisruokavalio ei kuitenkaan sopinut, ei ainakaan tällä kertaa. Ehkä jossain toisessa elämänvaiheessa, kun minulla on vähemmän urheiluharrastuksia ja enemmän vapaa-aikaa, voin paneutua paremmin papujen ja linssien liottamiseen ja onnistua elämään terveenä kasvissyöjänä ilman uupumusta.

Punaiseen lihaan en ole ajatellut koskea, mutta siivellisiä elikkoja päätin alkaa popsimaan silloin tällöin. Missään vaiheessa en ole ajatellut, etteikö ihminen voisi hyödyntää eläimiä, jos vain antaa niille arvoisensa, lajityypillisen elämän ja hyödyntää niitä kohtuudella, luonnon kantokyvyn huomioiden. Esimerkiksi riista ja luomuliha ovat ihan varteenotettavia vaihtoehtoja ja niiden suuntaan aion itsekin nyt suunnata katseeni.

Paluuni sekasyöjäksi ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi kasvissyöjiä ja vegaaneita. Arvostan. Ja oman kokeiluni myötä myös ymmärrän heitä paremmin. Eivät he ole valinneet ruokavaliotaan ilkeyttään, ollakseen hankalia perheiden yhteisillä juhla-aterioilla. He ovat valinneet ruokavalionsa siksi, että he voivat valita. Lihansyönti on pitkään ollut läntisessä maailmassa normi, mutta on hyvä, että nyt yhä useampi kyseenalaistaa sen.

Tässäkään asiassa pilkun tarkka ehdottomuus ei kuitenkaan saa mennä itse asian edelle. Sen sijaan, että vaatisin kaikkia maailman ihmisiä luopumaan lihasta, on parempi, että kannustan heitä syömään enemmän kasviksia - ja pohtimaan sitä, mitä juuri he voisivat tehdä omassa elämässään säästääkseen luonnonvaroja. Joillekin se voi olla kasvissyönti, toiselle yksityisautoilusta luopuminen, kolmannelle ympäristöasioita ajavan järjestön tukeminen. Keinoja on monia.

Jokaisella on kuitenkin vain yksi elämä. Siksi on myös tärkeää nauttia siitä ja pitää itsestään huolta, kukin omalla, itselleen parhaiten sopivalla tavallaan.


maanantai 1. helmikuuta 2016

Rakkaudesta palloon


Viime syksynä tein paluun menneisyyteeni, eli aloitin uudelleen koripallon pelaamisen naisten ykkösdivisioonassa. Viimeksi olin pelannut kyseistä sarjaa kaudella 2006-2007 ja luulin aktiiviurani olevan jo auttamatta ohi, mutta toisin kävi.

Vaikka ykkösdivarista on ollut taukoa, vuottakaan en ole ollut täysin pelaamatta. Meneillään onkin koripallohistoriani 20-vuotisjuhlavuosi, sillä aloitin lajin harrastamisen 9-vuotiaana vuonna 1996. Viime vuosiin mahtuu ykkösdivarikorista Ruotsissa, yliopistokoripalloa Tampereella ja Malmössä sekä naisten pääsarjaa Sambiassa. Harjoittelu on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin säännöllistä ja kunnosta nyt ei kannata edes puhuakaan.



 Peli-iloa kasvattiseurani KaPo:n paidassa Wienin turnauksessa Itävallassa joskus 2000-luvun alkupuolella. 
Kuvan lienee ottanut pitkäaikaisin kannattajani ja urani suurin rahallinen sponsori, eli äitini.


Loikka takaisin ykkösdivariin onkin siis tuonut arkeeni ison muutoksen ja olen joutunut toistuvasti perustelemaan etenkin itselleni, miksi olen päättänyt käyttää viikossa toistakymmentä tuntia koripalloharjoituksiin, peleihin ja niihin reissaamiseen. Maailmanparantaja minussa on nostanut usein päätään ja kysynyt, eikö minun olisi parempi käyttää nuo tunnit johonkin hyödylliseen; itseni ammatilliseen kehittämiseen, muiden auttamiseen tai muuhun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen?

Pohtiessani asiaa olen tajunnut, että koripallon pelaaminen on kenties hyödyllisintä, mitä voin juuri nyt tehdä. Vaikka en pelaamalla ehkä pelastakaan koko maailmaa, saatan ottaa pieniä askelia ainakin oman elämäni parantamiseksi. Tällaisena vastakkainasettelun aikana tuntuu meinaan todella lohdulliselta, että minulla on harrastus, joka kokoaa yhteen varsin eritaustaisia ihmisiä, jotka voivat erilaisuudestaan huolimatta toimia yhdessä – ja usein vielä varsin hyvässä hengessä! Se, jos mikä lieventää maailmantuskaani.

Mielestäni urheilun parhaita puolia onkin juuri se, että se yhdistää ihmisiä taustoista riippumatta. Sen olen huomannut erityisesti ulkomailla asuessani: koripallo on ollut kerta toisensa jälkeen tie uuteen kulttuuriin ja väylä tuntemattomien ihmisten luo. Usein se on myös jo itsessään vienyt maailmalle: turnauksiin ja leireille Pietarista aina New Orleansiin.



Sambiassa pääsin heti piireihin korisharrastuksen kautta. Kehittyvässä maassa puitteet oli pelaamiselle vähän eri; treenit oli ulkona valaisemattomalla asfalttikentällä, mutta pelit sentään pelattiin sisällä. Kuva: Karri-Pekka Kauppinen


Ei pidä myöskään ohittaa sitä seikkaa, että koripallo tuo suurta helpotusta orastavaan ikäkriisiini. Välillä kentällä turhauttaa se, miten olen voinut vuosien saatossa unohtaa niin paljon asioita, jotka toisilta rutinoituneemmilta pelaajilta tulevat selkäytimestä. Toisaalta on ihmeellistä, miten paljon on vielä tallella sellaista taitoa, jonka olen hankkinut toistakymmentä vuotta sitten tehdyllä määrätietoisella treenillä. Mutta kaikkeista parasta on se, että edelleenkin hyvällä harjoittelulla on merkitystä: mitä paremmin treenaan, sitä enemmän saan itseluottamusta ja uskoa siihen, että voin vielä kolmenkympin jo kovasti kolkutellessa oppia uutta ja kehittyä pelaajana. Elämä ei ehkä sittenkään ole vielä ohi.

Pelaaminen antaa myös valtavasti energiaa. Olen viime vuosina muistellut kaiholla lukioaikojani, jolloin opiskelun ohella vedin kolmet aamutreenit ja neljät iltaharkat, pelasin sekä A-tyttöjen SM-sarjaa että naisten ykkösdivisioonaa, valmensin nuorempia tyttöjä kahdesti viikossa, olin toimitsijana muiden peleissä ja myin viikonloppuisin koriskenkiä MPH:lla. Oliko silloin vuorokaudessani enemmän tunteja?

Tietääkseni ei. Nyt kun olen tehnyt paluun aktiivipelaajan arkeen, huomaan saman ilmiön toistuvan:  päiviini on tullut treenien takia taas huimasti lisää tunteja, kun sitovat aikataulut pakottavat suunnittelemaan tekemisiä etukäteen. Oma kohentunut kunto antaa myös lisää energiaa arjessa jaksamiseen ja esimerkiksi imurointi ei enää tunnu uskomattomalta urakalta, vaan hyvältä peliinkeskittymisrutiinilta. Yllättäen aikaa on jäänyt myös maailman parantamiselle ja itsensä kehittämiselle. Ja ne vapaahetket, ne tuntuvat nykyään entistä ansaituimmilta.



Nyt pelipaidassani lukee HNMKY. Vaikka seura on itselleni uusi, nostalgiapisteitä tuo se, että pelaamme ja treenaamme Malmilla, missä omakin koripalloharrastukseni sai aikoinaan alkunsa. Kuva: Marko Kirjavainen.


Selvää siis on, että vuosien varrella koripallon pelaamisesta on tullut elämäntapa ja iso osa identiteettiäni. Pelaan, siis olen olemassa, voisi sanoa.

Suhteeni koripalloon on oikeastaan vähän samanlainen kuin suhteeni maapalloon ja sitä ympäröivään kaikkeuteen. Välillä sen ajatteleminenkin aiheuttaa tuskaa ja tekisi mieli vaan luovuttaa. Useimmiten, kun sen pauloihin heittäytyy kunnolla, ei malttaisi päästää irti ollenkaan, niin paljon se antaa onnistumisen kokemuksia ja jatkuvia oppimisen mahdollisuuksia.

Kiitos tästä ihanasta, yhä elämääni rikastavasta harrastuksesta kuuluu tietysti mitä suuremmissa määrin kaikille vuosien varrella kohtaamilleni koripalloihmisille; pelaajille, valmentajille ja kaikenlaisille kannustajille. Yksinhän tätä lajia olisi aika vaikea pelata.

***

PS. Joukkueemme edesottamuksista voi lukea mainion managerimme kirjoittamasta joukkueemme blogista