Rusketus pelastaa kaiken

Aina ulkomailla asuessani minulle on ollut hyvin tärkeää se, että näytän hyvältä kotimaassa vieraillessani. Jos on kesäaika, olen aina ottanut tuntitolkulla aurinkoa piilottaakseni muutaman talven aikana kertyneen lisäkilon ja suklaan syönnistä naamaan puhjenneet finnit. Talvella solarium ja aurinkoraidat ovat ajaneet saman asian. Myös hyvää meikkiä ja uusia merkkivaatteita en ole koskaan väheksynyt.

Miksi sitten on niin tärkeä näyttää hyvältä, kun menee kotiin? Ihmisen on totta kai todistettava ystävilleen ja sukulaisilleen, että teki oikean valinnan lähtiessään ulkomaille. Että elämä on nyt jotenkin parempaa ja rikkaampaa ja kuinka se oikein säihkyy ulkoisesta olemuksestakin.

Jos näin ei ole, niin sitten on aivan erityisen tärkeää näyttää entistä paremmalta välttääkseen ikävään sävyyn kysytyt kysymykset siitä, kuinka siellä ulkomailla on oikein pärjätty. Kauhtuneet vaatteet, kalpea naama ja sotkuinen tukka eivät vakuuta, vaikka kuinka sanoisit rahatilanteen ja elämänlaadun olevan kohdallaan.

Asuessani Ruotsissa muistan kerran ostaneeni uusia merkkivaatteita ennen Suomeen menoa. Halusin näyttää yhtä tyylikkäältä kuin muotitietoiset ruotsalaisblondit. Mennessäni tapaamaan ystäviäni Helsingin keskustaan laitoin oikein korkokengät, vaikka en ollut ikinä pitänyt niitä Ruotsissa. Ystäväni eivät ilmeisesti huomanneet panostustani, sillä he totesivat yhteen ääneen, etten ollut yhtään muuttunut puolessa vuodessa. Olin pettynyt.

Nyt ollessani täällä Sambiassa aloin alitajuisesti taas valmistautumaan tulevaan Suomen matkaani ottamalla aurinkoa. Ystäväni huomasi heti rusketukseni. Paljastin auringonoton syyn ja löysin kohtalotoverin. Niin ikään Ruotsissa asunut ystäväni kertoi menneensä aina suihkurusketukseen ennen Suomen matkaa. Joskus suihkurusketukseen säästäminen johti muutaman päivän nälkäkuuriin, mutta oli sen arvoista. Suomen lomakuvissa kameraa katsoi kauniisti päivettynyt ja selvästikin menestynyt ja onnellinen nuori nainen. Sellainen, jolta yritän nyt itsekin näyttää.

Chipatan kautta Lilongween ja takaisin

Toisin kuin Sambiaan lähtiessä uhosin, olen ollut varsin laiska matkustelemaan. Niin ovat yhä näkemättä Dar es Salaam ja Zansibarin saari. Viime viikonloppuna sain kuitenkin ensimmäistä kertaa raahattua itseni Sambian rajojen ulkopuolelle, nimittäin Malawiin. Siellä oli muuan City of Stars musiikkifestari, jonne iso joukko naapureitani oli matkalla. Itsellänihän lähtöpäätös jäi taas viime tinkaan, mutta hyvin ehdin vielä matkaan. Autokyyti oli kuitenkin jo täynnä ja suora bussi mennyt, joten jouduimme naapurieni Timpan ja Pietan kanssa matkaamaan Malawiin Sambian itäprovinssissa olevan Chipatan kautta.

 Kukkaloistoa Chipatassa.

Chipataan lähtevä bussi ei ollut vielä liikahtanutkaan, kun meikäläisellä jo hiki valui otsalla. Bussin lämpömittari näytti 39 astetta ja tunnelma oli kuin saunassa. Alkuun tietty taas rukoiltiin ja sitten lähti soimaan gospel. Eikä ihan hiljaisella soinutkaan. Kahdeksan tunnin räimeen jälkeen ja kellon ollessa jo lähellä puolta yötä uskalsin viimein kysyä, josko voluumia saisi vähän laskettua ja saihan sitä. Pian musiikki lakkasi kokonaan, mikä ei kuitenkaan rauhoittanut mieltäni ollenkaan, sillä jouduin etupenkissä istuvana henkilönä vahtaamaan silmätarkkana kuskia ja varmistamaan, ettei hän torkahda hiljaisessa bussissa. Yhtään ei auttanut tieto siitä, että tiet olivat mitä kiemuraisempia ja turvavyöstä ei tietoakaan.

 Söpö majapaikkamme Chipatassa.

Onnettomuuksilta kuitenkin vältyttiin, vaikka pientä hauskaa sattui toki matkalla. Useammassa kohtaa oli poliisien check pointeja. Välillä poliiseilla tuntui olevan hankaluuksia huomata rekan kokoisen bussimme saapumista ja vasta kuskin huhuiltua joku poliiseista tuli avaamaan tiesulun. Kävipä kerran niinkin, että hieman nauttinut konstaapeli kaatui maahan avatessaan tiesulkua. Myös Chipataan saavuttuamme meitä odotti majapaikkaan menevällä tiellä yllätys. Siellä makasi mies raksavaatteissaan. Ensin ajattelin, että voi ei onkohan ukko kuollut. Mutta taksikuski hänet herätti ja siitä säikähtäneenä raksamies nousi, pudotti kypäränsä ja kaatui ojaan. Me sen sijaan jatkoimme matkaa majapaikkaan, sillä kello oli jo yli yksi yöllä ja väsy kova.

Ja niin olin nukkunut jossain rauniotalojen vieressä.

Meninkin heti nukkumaan sen kummemmin ympärilleni katsomatta, eikä siinä pimeässä olisi mitään nähnytkään ei sen puoleen. Aamu kuudelta kuitenkin heräsin pissalle ja kas kummaa, paikka näytti kauniilta, mutta omituiselta. Vessarakennuksessa oli vain seinät, ei ikkunalaseja, ovia tai kattoa. Vessan takaa pilkisti rauniotaloja. Hetken mietin, että missä hitossa sitä on tullut taas nukuttua, kunnes menin juttelemaan vartijalle, joka kertoi, että paikka oli ollut tulipalon kynsissä muutama viikko sitten ja ainut vahingoitta selvinnyt rakennus oli se, jossa olin yöpynyt.

Ihastuttava näkymä yli Chipatan.

No eipä siinä ehditty kauaa ihmettelemään, sillä matka jatkui taas pian Malawiin, jossa musiikkifestarien ohessa tapasin myös Malmön ajoilta tutun malawilaisen Theresan. Kyllä on aina kiva tavata vanhoja tuttuja uusissa paikoissa. Musiikkifestarista voitte lukea koosteen ja katsoa pari kuvaa sisarblogista.

Takaisintulomatkakin oli jännityksiä täynnä. Sain kyydin Chipataan asti ja tarkoitukseni oli ottaa sieltä bussi Lusakaan, mutta niin olivat kaikki bussit jo karanneet siltä päivältä ja jouduin odottamaan seuraavaan aamuun. Kello oli vasta puolen päivän ja melkein tuli itku silmään, kun ajattelin, että joudun olla yksin vieraassa kaupungissa lähes kokonaisen vuorokauden. Yhtään ei helpottanut, että olin ainoa valkoinen koko bussiasemalla. Krista kuitenkin pelasti päiväni ja jäi seurakseni Chipataan. Ja hyvää seuraa olikin. Otimme pyörätaksit kukkuloille ja kyllä siinä pyörän tarakalla viilettäessä festarimuistotkin kalpeni. Hieman kävi kyllä sääliksi pyörätaksin kuskia, joka oli minua noin puolta pienempi mies, joka hikosi ja puhkui kuin viimeistä päivää, mutta hyvin selvisi hengissä, niin kuin mekin.